Vierashuone kuningattaren asunnossa.
(Anna Bullen ja vanha hovinainen tulevat.)
ANNA.
Ei sekään; — tämä vain se mieltä kaivaa:
Elänyt hänen kanssaan on niin kauan,
Ja hän niin hyvä rouva, ettei koskaan
Hänessä moitteen sijaa, — totisesti,
Ei pahuudesta tiedä hän, — ja nyt,
Niin monta vuosikautta hallittuaan
Ja vallan loistoss' elettyään, jota
On tuhannesti katkerampi jättää
Kuin suloist' ensin saavuttaa, — nyt saada
Vain matkakäsky! Tuota surkutella
Vois ihmispeto.
HOVINAINEN.
Sydän paatuneinkin
Siit' itkuun heltyy.
ANNA.
Hyvä Jumala!
Parempi, ettei loistost' oisi tiennyt.
Vaikk' on se maallista, niin kuitenkin,
Toraisa onnetar jos omaajalta
Sen riistää pois, niin vihlova on tuska,
Kuin riistyis sielu ruumiista.
HOVINAINEN.
Voi raukkaa!
Taas täällä vieras on.
ANNA.
Sit' enemmän
On säälist' itkettävä. Toden totta,
Parempi olla halpa töllin laps
Ja tyytyväisnä rahvaan pariss' elää
Kuin huolen kiiltoon huoliteltuna
Ja surun kultaan.
HOVINAINEN.
Tyytymys on paras.
ANNA.
Kautt' impeyteni, minä kuningatar
En tahtois olla.
HOVINAINEN.
Minä tahtoisin,
Vaikk' impeyteni menis; tekin samoin,
Tuost' ulkopyhyydestä huolimatta.
Niin, teillä, joill' on kaikki naisen sulot,
On naisen sydänkin, jok' aina halaa
Suuruutta, herrautta, rikkautta;
Ne kaikk' on taivaan lahjoja; ne kyllä —
Jos kuinka tekeytte — teidän hienoon
Ja säämiskäiseen mahtuu tuntoonne,
Jos sitä venytätte.