Lontoo. Katu.
(Gloster tulee palvelijoineen, kaikki surupuvussa.)
GLOSTER.
Noin pilvi kirkkaimmankin päivän peittää,
Ja kesän jälkeen tulee kolkko talvi
Ja kovat, tuimat pakkaset. Näin vaihtuu,
Kuin vuoden ajat, ilot myös ja murheet. —
Mies, mit' on kello?
PALVELIJA.
Kymmenen, mylord.
GLOSTER.
Niin, kymmeneltä oli minun määrä
Tavata katuvaista vaimoani.
Lie työläs hänen kovaan kivikatuun
Hienoista, herkkää jalkaans' astua.
Oi, Noora, vaivoin jalo mieles sietää
Ett' ilkikatsein roistokansa silmiin
Sua töllistää ja nauraa häpeälles,
Tuo, joka ennen vaunus jälkeen juoksi,
Kun riemusaatoss' ajoit katuja.
Mut vait! Hän tulee. Kyyneleisin silmin
Mun täytyy nähdä hänen kurjuuttaan.
(Herttuatar Gloster tulee, puettuna valkoiseen katumuspaitaan,
paperihelyjä selässä, avojaloin ja palava vahakynttilä kädessä;
Sir John Stanley, sheriffi, ja oikeudenpalvelijoita.)
PALVELIJA.
Me hänet ryöstämme, jos tahdotte,
Sheriffin käsistä.
GLOSTER.
Ken häneen koskee,
On surman oma. Anna olla!
BERTTUATAR.
Gloster,
Tuletko häpeääni katsomaan?
Nyt sinäkin teet katumusta. Katsos,
Kuin töllistävät! Kas, kuin tyhmä kansa
Osoittaa sormellaan ja päätään nyökkää
Ja tiukasti sua silmiin katsoo! Gloster,
Oi, piile noita vihan katseita,
Sulkeudu suojaas, häpeääni itke,
Ja kiroo vihamiehes, sun ja mun!
GLOSTER.
Leonoora, tyynny; tuskas unhota!