YORK.
Anjou ja Maine on myöty Ranskalle;
Pariisi mennyt; koko Normandia
On turvatonna nyt, kun nuo on poissa.
Suffolk on tehnyt rauhanpykälät;
Ne päärit hyväksyi, ja hyvillään
On Henrik, kun sai kaksi herttuakuntaa
Pois vaihtaa yhteen herttuan herttatyttöön.
En heitä moiti; mitä heidän siihen?
Ei omaans' antaneet he, vaan sun omaas,
Halvasta saaliinsa voi rosvo myydä,
Portoille antaa, ystäviä ostaa
Ja herroiks elää, kunnes kaikki loppuu;
Mut' syytön omistaja syrjäss' itkee
Ja onnetonna vääntää käsiään
Ja päätään pudistaa ja värjöttelee,
Kun saalis jaetaan ja viedään pois;
Ei tohdi omaans' ottaa, vaikk' on nälkä.
Niin York'kin istuu, purren hammasta,
Kun hänen maitaan kaupitaan ja myydään.
Englanti, Ranska, Irlanti ne ovat
Lihaani, vereeni niin liittyneet
Kuin sydämmehen Calydonin prinssin[1]
Althaean turmiokas kekäle.
Anjou ja Maine siis myyty Ranskalle!
Kirous! Ranskaa itselleni toivoin,
Samoin kuin vehmast' Englanninkin maata.
York vielä kerran vaatii omaansa,
Ja siksi pidän Nevillen puolta
Ja olen mielin kielin Humphreyn kanssa,
Ja kun näen ajan tulleen, vaadin kruunun:
Se on se kultapilkka, johon tähtään.
Lancaster ei saa oikeuttani ryöstää,
Ei lapsenkäsin kantaa valtikkaa,
Ei pitää valtadiadeemaa päässään,
Min pappis-oikut eivät kruunuun sovi.
Siis, hiljaa, York, siks kunnes aika kypsyy;
Varuillas ole, valvo, muut kun nukkuu,
Ja valtakunnan salaisuudet urki,
Siks kunnes, lemmen iloon kylläyneenä,
Henrik on nuoren morsionsa kanssa,
Englannin kalliin kuningattaren,
Ja Humphrey päärein kanssa riitaan tullut;
Korkeelle silloin nostan valkoruusun,
Jonk' armas tuoksu täyttävä on ilman,
Ja, Yorkin sukukilpi lipussa,
Käyn painiin Lancasterin suvun kanssa:
Vien hältä kruunun, potkikoon min voi;
Englannin halventaa se kirjakoi.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka. Huone Glosterin herttuan asunnossa.
(Gloster ja herttuatar tulevat.)
HERTTUATAR.
Miks alas painuu puolisoni pää
Kuin tähkä Cereen raskaan painon alla?
Miks otsaans' suuri Humphrey rypistää,
Kuin valtain lemmet häntä vihoittaisi?
Miks katseesi sa mustaan maahan luot
Ja tuijotat, kuin huikeneisi silmäs?
Mitä sä näet? Kuninkaanko kruunun,
Jot' ympäröitsee mailman koko kiilto?
No, tuijota, ja kasvoillasi ryömi,
Siks kunnes päähäs saat sen kultarenkaan!
Ojenna kätes, tartu hohtokultaan!
Liianko lyhyt? Jatkoks ota minun.
Kun kahden olemme sen käsittäneet,
Niin kahden päämme pilviin nostamme,
Eik' enää silmämme niin alas painu,
Ett' edes vilkaisemme halpaan maahan.
GLOSTER.
Oi, rakas Noora, miestäsi jos lemmit,
Tuo vallanhimon syöpä karkoita!
Ja olkoon aatoskin, jos aattelen
Hurskaalle Henrik-kuninkaalle pahaa,
Mun viime huokaukseni päällä maan!
Mua viimeöinen julma uni painaa.
HERTTUATAR.
Mik' uni? Sano, niin ma palkinnoksi
Myös kerron kauniin aamu-uneni.
GLOSTER.
Tää virkamerkki kahdeks katkaistiin,
Tää sauvani; ken teki sen, en muista,
Mut, luulemma, se oli kardinaali,
Ja sauvan katkennaisiin nostettiin
Suffolkin herttuan, William de la Poolen,
Ja herttuan Edmund Somersetin päät.
Se uneni; ties Herra, mitä tietää!
HERTTUATAR.
Pah! Sitä vain se tietää, että se,
Ken Humphreyn huvipuistost' oksan taittaa,
Saa päällään julkeutensa sovittaa.
Mun untani nyt kuule, rakas Humphrey:
Ma istuin majesteetin paikalla
Westminster-kirkoss' istuimella, missä
Kuningas kruunataan ja kuningatar;
Ja Henrik polvistui, ja Margareeta,
Ja kruunun panivat mun päähäni.