CADE. Sua uhmaanko? Niin, sen teen, kautta parhaimman veren, mitä ikänä on juoksutettu; nykäisenpä vielä sua parrastakin. Katso tarkasti minuun: en ole viiteen päivään einettäkään haukannut, ja kuitenkin, tule sinä vain viiden miehesi kanssa, ja jos en teitä kaikkia nutista hengen pisarattomiksi, niin rukoilen Jumalaa, etten koskaan enää ruohoa söisi.
IDEN.
Niin kauan kuin on pystyss' Englanti,
Ei sanota, ett' Aleksander Iden,
'sqvire Kentistä, on nälkäsuolen kanssa
Ruvennut epätasaan tappeluun.
Silmääni vastaan pane siirosilmäs,
Niin näet, mun säikytätkö katseellasi;
Vastakkain raajat, niin näet heikkoutesi.
Tään nyrkin suhteen kätes on vain sormi;
Vain tikku sääres tätä rankaa vastaan;
Mun jalkani sun koko voimas voittaa;
Kun ilmaan nostan käsivarteni,
Niin hautas on jo maahan kaivettuna.
Sanaasi pöyhkään sanaa antamatta
Tää miekka puhukoon mit' ei voi kieli.
CADE. Kautta miehuuteni, muhkein miekkailija, mistä ikänäni olen kuullut! — Rauta, jos nyt teräsi pettää eikä tuota jykeväluista kolhoa survo pelkiksi lihaviipaleiksi, ennenkuin taasen tupessasi lepäät, niin rukoilen polvillani Jupiteria, että muuttuisit hevosenkenkänaulaksi. (Taistelevat. Cade kaatuu.) Oi, olen mennyt mies! Nälkä, eikä mikään muu, on minut tappanut. Tulkoon vaikka kymmenen tuhatta perkelettä kimppuuni, niin, kun vain saan nuo kymmenen hukkaan mennyttä ateriaa korvatuksi, käyn niitä kaikkia vastaan! — Lakastu, puisto, ja ole tästä lähtien hautauspaikkana kaikille, jotka tässä talossa asuvat, siksi että Caden voittamaton sielu täältä pakoon lensi.
IDEN.
Cadenko, julkipetturinko tapoin?
Sun, miekka, tästä työstä pyhitän
Ja haudalleni panetan, kun kuolen.
Kärjestäs tuot' ei verta pois saa pestä,
Vaan se sua peittäköön kuin airutkaapu,
Julistain isäntäsi kunniaa.
CADE. Hyvästi, Iden, ja ole ylpeä voitostasi. Vie terveiseni Kentiin ja sano, että se on menettänyt parhaimman miehensä, ja kehoita koko maailmaa rupeamaan pelkuriksi; sillä minut, joka en koskaan mitään pelännyt, on voittanut nälkä, eikä miehuus.
(Kuolee.)
IDEN.
Teet mulle vääryyttä, sen tietää taivas.
Katala, kuole, sinä, maasi kirous!
Ja niinkuin ruumiisees tuon miekan työnnän,
Niin sielus työntäisin ma helvettiin.
Päistikkaa sinut kantapäistä kiskon
Pois tunkiolle, jossa hautas olkoon;
Siell' inhottavan pääsi katkaisen,
Ja vien sen riemusaatoin kuninkaalle,
Mut ruumiis heitän korpin ruoaksi.
(Menee palvelijoineen, kiskoen perässään ruumista.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.