RICHARD.
Ja jos ei sana, kyllä miekka pystyy.
CLIFFORD.
Haa, noita kavaltaja-pentuja!
YORK.
Noin sano kuvastas, kun peiliin katsot.
Min' olen herras; sinä kavaltaja. —
Ajakaa tänne karhuparini,[15]
Niin, kun vain kahleitaan he ravistavat,
Nuo luihut häntärakit säikkyvät:
Salisbury ja Warwick tänne kutsukaa.
(Rummun pärrytystä. Warwick ja Salisbury tulevat sotaväkineen.)
CLIFFORD.
Nuo sinun karhusiko? Usutamme
Nuo karhus hengiltä, ja kahleillaan
Sidomme itse karhunkaitsijan,
Jos tohdit heidät härnäpaaluun tuoda.
RICHARD.
Vihainen, ärjäs koira kääntyy päin
Ja puraisee, jos sitä pidätetään;
Mut jos vain joutuu karhun käpäliin,
Niin, häntä jalkain välissä, se kiljuu;
Ja samaa koiran virkaa tekin teette,
Warwickin kanssa voitteloon jos käytte.
CLIFFORD.
Pois äkä-möhkä, tönkkä kuvaton,
Joll' yhtä kiero sielu on kuin muoto!
YORK.
Me teille vielä kuumat laitamme.
CLIFFORD.
Varokaa, ett'ette vain itse pala.
KUNINGAS HENRIK.
Mitä, Warwick? Eikö polves enää taivu?
Häpeä, Salisbury, valkohiuksiasi,
Kun hurjaa poikaas, hullu, väärään johdat!
Haudanko partaall' irstailijaa matkit
Ja silmälaseill' etsit surua?
Oi, miss' on kuuliaisuus, uskollisuus?
Jos pois ne karkoitetaan lumipäästä,
Niin missä suojaa saavat päällä maan? —
Aiotko haudast' esiin kaivaa sodan
Ja verin ryöttää kunnon vanhuutes?
Miks ikää sull' on, eikä älyä?
Tai jos sit' on, miks sitä väärin käytät?
Häpeä! Nöyräst' alistukoon polves,
Mi vanhuuttaan jo hautaan käyristyy.