KREIVINNA.
Saako niitä maailma tietää?
NARRI. Olen ollut syntinen luontokappale, rouva hyvä, niinkuin te ja kaikki liha ja veri on, ja aion nyt naida, voidakseni katua.
KREIVINNA.
Naimistasi pikemmin kuin syntisyyttäsi.
NARRI. Minulla ei ole ystäviä, rouva hyvä, ja toivon saavani ystäviä vaimoni kautta.
KREIVINNA.
Sellaiset ystävät ovat vihamiehiäsi, narri.
NARRI. Silloin ette tiedä, armo, mitä hyvät ystävät on; ne veitikat ne tekevät minun puolestani, mitä en itse jaksa. Joka peltoni kyntää, se säästää härkiäni, enkä minä muuta kuin korjaan sadon; jos minä olen hänen sarvipäänsä, niin on hän minun juhtani. Joka lohduttaa vaimoani, se lohduttaa lihaani ja vertani; joka lohduttaa lihaani ja vertani, se rakastaa lihaani ja vertani; ja joka lihaani ja vertani rakastaa, se on minun ystäväni; ergo, joka suutelee vaimoani, on minun ystäväni. Jos ihmiset tyytyisivät olemaan mitä ovat, niin ei olisi naimaliitosta mitään pelkoa; sillä nuori Charbon, puritaani, ja vanha Poysam, papisti, jos kohta ovatkin sydämmensä puolesta eri uskontoa, ovat päänsä puolesta kuitenkin yhtä; he voivat puskea yhteen niinkuin mitkäkin jäärät.
KREIVINNA.
Aiotko ikäsi olla noin hävytön rivosuu?
NARRI.
En, vaan profeetta, armollinen rouva, joka ujostelematta sanoo totuuden.
Ma laulan vanhaa laulelmaa,
Ja sit' on kuulla somaa:
Kaikk' avio on sallimaa,
Mut sarvet luonnon omaa.
KREIVINNA.
Pois tiehesi, poika; toiste puhun kanssasi enemmän.