HELENA.
Jos se vain ois! — En aattele nyt isää.
Nuo valtain itkuvirrat hälle suuremp'
On kunnioitus kuin mun kyyneleeni.
Mink' oli näköinen? Oi, sit' en muista;
Vain Bertramin on kuva sielussani.
Hukassa olen; elämä on tyhjää,
Kun poiss' on Bertram.
Yhtä hyvin voisin
Valita sulhokseni kirkkaan tähden,
Niin paljon hän on mua ylempi;
Sen kirkas loisto vain, sen laitavalo
Mua kohtaa, vaan sen piiriss' en saa elää.
Tää korskean on lemmen rangaistusta:
Halajaa hirvi leijonaa, mut surman
Saa lemmenpalkaks. Mikä sulo-tuska
Hänt' aina nähdä; istua ja piirtää
Kiharat, kotkan silmät, kulmain kaaret
Sydämmen tauluun, sydämmeni, johon
Tuon armaan kuvan pienin piirre painui!
Nyt poiss' on hän, ja pyhän-jäännöksiä
Saa harras sydän palvoa. — Ken tuossa?
Bertramin seuraaja, ja siksi rakas,
Vaikk' onkin julki valhettelija
Ja perin pelkuri ja täysi narri.
Mut nämä paheet häneen soveltuvat:
Ne kestää ne, kun hyveen teräsluut
Vilussa värjyy; tyhmyytt' äverjästä
Alaston äly usein palvelee.
(Parolles tulee.)
PAROLLES.
Herran rauha, kaunis kuningatar!
HELENA.
Herran rauha, monarkki!
PAROLLES.
Väitän vastaan.
HELENA.
Samoin minä.
PAROLLES.
Neitsyyttäkö nyt mietiskelette?
HELENA. Niin. Teissä on vähän soturin vikaa: sallikaa minun tehdä teille kysymys. Miehet ovat neitsyyden vihollisia; miten voimme sen heiltä turvata?
PAROLLES.
Älkää päästäkö sisään.
HELENA. Mutta he ryntäävät; ja neitsyytemme, vaikka urhoollisesti pitääkin puoliaan, on kuitenkin heikko. Neuvokaa meille jokin sotataidon mukainen puolustuskeino.