ORLANDO. Minun täytyy palvella herttuata päivällispöydässä; mutta kello kaksi tulen taas luoksesi.
ROSALINDA. Niin, niin, mene, mene! — Tiesinhän ennakolta mitä tekisitte; ystäväni mua varoittivat, ja itsekin ajattelin samaa, — tuo lipoinen kielenne lumosi minut, — olen vain yksi hylätty lisää, ja sitten — tule, kuolema! Kello kaksi, niinkö?
ORLANDO. Niin, rakas Rosalinda.
ROSALINDA. Kautta kunniani, ja toden perästä, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ja kaikkien sievien valojen kautta, jotka eivät ole vaarallisia: jos rikotte rahdunkaan lupauksestanne tai tulette minuuttiakaan myöhemmin, niin pidän teitä täydellisimpänä valapattona, petollisimpana rakastajana ja häntä, jota Rosalindaksi sanotte, vähimmin ansainneena, mitä voisi uskottomien suuresta joukkiosta etsimälläkään löytää. Siis, varokaa tuomiotani ja pitäkää sananne.
ORLANDO. Yhtä pyhästi, kun jos todellakin olisit Rosalindani. Hyvästi vain!
ROSALINDA. Hyvä, aika on se vanha tuomari, joka tutkii kaikki mokomat rikoksentekijät; ja aika sen siis näyttäköön. Hyvästi!
(Orlando menee.)
CELIA. Sinä olet lemmenloruillasi kohdastaan halventanut meidän sukupuolta. Sinulta pitää riisua takki ja housut pään kautta pois, jotta maailma saa nähdä, mitä lintu on tehnyt omaan pesäänsä.
ROSALINDA. Oi, serkku, serkku, serkku, pikku sievä serkkuseni! Jos tietäisit, kuinka monta syltä syvään minä olen lempeen vajonnut! Sitä syvyyttä ei voi mitata; minun rakkauteni pohja on tutkimaton niinkuin Portugalin lahden.
CELIA. Tai pikemmin pohjaton: jota enemmän siihen rakkautta ajat, sitä enemmän sitä juoksee pois.