ROSALINDA. Rakas Celia, osoitan enemmän iloisuutta kuin voinkaan, ja kuitenkin tahdot että olisin iloisempi. Jos et voi opettaa minua mielestäni unohtamaan maanpakolaista isää, niin et voi pyytää, että mikään tavaton iloisuus mieleeni johtuisi.
CELIA. Tuosta näen, ettet sinä rakasta minua yhtä suuresti kuin minä rakastan sinua. Jos minun setäni, sinun karkoitettu isäsi, olisi karkoittanut sinun setäsi, herttuan, minun isäni, ja sinä olisit yhä jäänyt minun luokseni, niin olisin minä voinut opettaa rakkauttani pitämään sinun isääsi minun isänäni. Niin voisit sinäkin tehdä, jos sinun rakkautesi minuun todellakin olisi niin vilpitöntä laatua kuin minun on sinuun.
ROSALINDA. No niin, tahdon siis unhottaa oman kohtaloni iloitakseni sinun kohtalostasi.
CELIA. Tiedät, että isälläni ei ole muuta lasta kuin minä, eikä useamman toivoakaan; ja, toden totta, kun hän kuolee, olet sinä hänet perivä; sillä mitä hän on ottanut isältäsi väkivallalla, sen annan minä sinulle takaisin rakkaudesta; kunniani kautta, sen teen, ja tulkoon minusta epäluoma, jos sen valan rikon. Siis rakas Rosa, armas Rosa, ole iloinen.
ROSALINDA. Tästä puolin, serkku, tahdon olla iloinen, ja miettiä jotakin pilaa. Annas olla, mitä pidät rakastumisesta?
CELIA. Olkoon menneeksi, jos teet sitä vain pilan vuoksi. Mutta älä rakasta ketään miestä toden perästä, äläkä piloillasikaan enempää kuin että kainolla punastumisella pääset kunniallisesti asiasta.
ROSALINDA. No, mitä pilaa sitten keksittäisiin?
CELIA. Istukaamme ja naurakaamme tuo toimellinen talonemäntä Onnetar pois pyörältään, niin että hänen antimensa tulisivat tästä puolin tasan jaetuiksi.
ROSALINDA. Oi, jospa voisimmekin! Hän todellakin sijoittelee hyvyyksiään taitamattoman huonosti, ja enimmin tuo sokea antivaimo hairahtuu lahjojensa jakamisessa naisille.
CELIA. Niin kyllä: ne, jotka hän kauniiksi tekee, ne hän harvoin tekee siveiksi, ja jotka hän siveiksi tekee, ne hän tekee perin rumiksi.