GONZALO. Milloin se oli ylläni tyttärenne häissä?
ALONZO.
Korviini ihan tungette nuo sanat,
Joit' en ma kuulla tahdo. Jos en koskaan
Tytärtän' olis sinne naittanut!
Pois sieltä palatessa poikani
Ma kadotin; ja tytärkin on poissa,
Niin Italiast' etähällä, ett'en
Näe häntä koskaan. Oh! Sa Milanon
Ja Neapelin vallanperillinen,
Mik' onkaan meri tursas sinut niellyt?
FRANCISCO.
Hän kenties elää. Näin kuink' aallot alleen
Hän paiskasi ja niiden harjall' ajoi.
Hän vettä polki, tieltään tyrskyt työnsi
Ja karjaspäitä vastaan rinnoin puski.
Pääns' uljaan kuohuist' ylentäin, hän sousi
Tukevin käsin, reima-ottein rantaan,
Jok' yli aallon syömän perustansa
Ikäänkuin kättä avuks kurkoitti.
Varmaankin hengissä hän maalle pääsi.
ALONZO.
Ei, hän on mennyt!
SEBASTIAN.
Itseänne kiittää
Te saatte tästä kadosta, kun ette
Europpaan suonut tyttärenne jäädä,
Vaan myitte hänet afrikkalaiselle;
Maanpaoss' on hän siellä silmistänne,
Joill' aihett' on nyt kaihon kyyneliin.
ALONZO.
Ma pyydän, vaiti!
SEBASTIAN.
Kaikin polvistuimme
Ja monin tavoin teitä rukoilimme;
Ja hän, tuo kaunis sielu, itse horjui
Velvollisuuden vaiheella ja inhon,
Kumpaanko puoleen vaa'an kallistaisi.
Poikanne, varon ma, on ijäks mennyt.
Enemmän leskiä tuon seikan tähden
Neapeliss' on nyt ja Milanossa
Kuin heille lohduks meillä miehiä.
Syy teidän on.
ALONZO.
Ja tappiokin suurin.
GONZALO.
Sebastian prinssi, lausumanne totuus
On lemmetön ja aikaan sopimaton.
Revitte auki haavat vaan, kun teidän
Ne pitäis kattaa.
SEBASTIAN.
Hyvin puhuttu.
ANTONIO.
Haavurin tapaan aivan.
GONZALO.
Meillä kaikill'
On kurja sää, kun teidän, herra, pilvess'
On otsanne.
SEBASTIAN.
Sää kurja?
ANTONIO.
Sangen kurja.
GONZALO.
Jos tätä saarta viljeleisin, herra —
ANTONIO.
Niin kylväisi hän tähän viholaista.
SEBASTIAN.
Tai katinjuustoa tai suolaheinää.
GONZALO.
Sen kuninkaana mitä tekisin ma?
SEBASTIAN.
Rupeisi raittiiks viinin puutteessa.
GONZALO.
Mun yhteiskunnassani kävis kaikki
Vastaista suuntaa. Kauppaa laisinkaan
En sallisi, en virkaa nimeksikään,
En oppinutta, enkä käskyläistä,
En rikasta, en köyhää. Välikirjat,
Perinnöt, rajat, pellon-, viininhoidon,
Kaikk' kieltäisin ma; viljat, viinit, öljyt,
Metallit, kaikki käytännöstä pois!
Ei ammattia; kaikki miehet jouten,
Ja naiset myös, mut siveät ja puhtaat;
Ei esivaltaa —
SEBASTIAN.
Ja kuningas hän sentään tahtois olla.
ANTONIO.
Hänen yhteiskuntansa loppupää ei muista alkua.
GONZALO.
Kaikille ilman hikeä ja vaivaa
Maa tarjois antiansa. Petos, vilppi
Ois kielletty, ja veitset, peitset, miekat,
Tykit ja moiset kalut; itsestänsä
Viattomalle kansalleni luonto
Ravinnon kylläisen ja runsaan antais.
SEBASTIAN.
Ei naimisia alamaisten kesken.
ANTONIO.
Ei lainkaan; kaikki irtaimina, luuskat ja konnat.
GONZALO.
Niin verraton mun hallintoni oisi,
Ett' itse kultakaudenkin se voittais.
SEBASTIAN.
Jumala majesteettia varjelkoon!
ANTONIO.
Gonzalo kauan eläköön!
GONZALO.
Mun ymmärrätte, herra —
ALONZO.
Ma pyydän, vaiti! Tyhjää vaan sa haastat.
GONZALO. Sen hyvin uskon, armollinen korkeus. Teinkin sen vaan noille herroille mieliksi, sillä heillä on niin herkästi ärtyvät keuhkot, että aina tapaavat nauraa tyhjää.
ANTONIO. Me nauroimme teitä.
GONZALO. Minuako, joka tässä hullutuksen lajissa olen vaan tyhjää teidän rinnallanne. Jatkakaa siis, naurakaa tyhjää.
ANTONIO. Sepä vasta letkaus!
SEBASTIAN. Joka ei sattunut.
GONZALO. Sankareita uljasmielisiä te olette; voisitte nostaa kuun radaltaan, jos se pysyisi viisi viikkoa muuttumatta paikallaan.
(Ariel tulee näkymättömänä, juhlallisen soiton soidessa)
SEBASTIAN. Sen me tekisimme; ja sitten sen soihdulla linnustamaan.