Myrsky

by William Shakespeare

ANTONIO. Älkää suuttuko, hyvä herra!

GONZALO. En, siitä voitte olla varma. Minä en niin kevytmielisesti heitä järkeäni kaupaksi. Naurakaa nyt minut uneen, sillä minua kovin raukaisee.

ANTONIO. Nukkukaa siis ja kuulkaa meitä.

(Kaikki nukkuvat, paitse Alonzo, Sebastian ja Antonio.)
ALONZO.
Unessa kaikki? Oi, jos ummistuisi
Minunkin silmäni ja aatos myöskin!
Tuntuvat sitä kaipaavan.
SEBASTIAN.
Ma pyydän,
Tuot' unen tarjoust' älkää hyljätkö:
Se surun luona harvoin käy, mut silloin
Se lohdun tuo.
ANTONIO.
Me kahden valvomme
Ja nukkuissanne teitä vartioimme.
ALONZO.
Ma kiitän. — Kummallista väsymystä!
(Alonzo nukkuu. Ariel poistuu.)
SEBASTIAN.
Mik' ihmeellinen horto valtaa heidät?
ANTONIO.
Se vaikutust' on ilmanalan.
SEBASTIAN.
Miks' ei
Se meidän silmäluomiamme sulje?
Minua vähääkään ei nukuta.
ANTONIO.
Ei minuakaan; vilkas vaan on mieli.
He kaatuivat kuin sopimuksest' aivan
Ja vaipuivat kuin ukonnuolen lyömät.
Kuink' ois, Sebastian hyvä. — Kuinka ois? —
Ei mitään! — Mut on niinkuin kutsumukses
Näkisin kasvoissas. Sua kutsuu onni:
Mun vilkas haaveiluni näkee kruunun
Jo laskeuvan päähäs.
SEBASTIAN.
Valvotko sa?
ANTONIO.
Kuulethan puhuvani.
SEBASTIAN.
Kuulen; varmaan
Se unikielt' on; unissasi puhut.
No, mitä sanoitkaan sa? Kummaa unta,
Kun nukkua voi ihan avosilmin;
Puhua, seistä, kävellä, ja sentään
Sikeesti maata!
ANTONIO.
Ylevä Sebastian,
Sa sallit onnes maata, jopa kuolla;
Sa torkut valveillasi.
SEBASTIAN.
Selvään kuorsaat;
Mut kuorsauksessas on tarkoitusta.
ANTONIO.
Min? olen tavallista totisempi;
Niin täytyy sunkin olla, jos mua kuulet;
Ja jos sen teet, niin kolmin kerroin nouset.
SEBASTIAN.
No, tyyni vesi olen.
ANTONIO.
Minä nousun
Saan sinuss' aikaan.
SEBASTIAN.
Tee se, pakovesi
Hitaudelleni luontaist' ompi.
ANTONIO.
Oi!
Jos tietäisit, kuink' aiettani suosit,
Vaikk' ivaat sitä, kuinka paljastaissas
Vaan sitä kaunistelet! Pakovedess'
On vaara lähell', ettet pohjaan tartu
Hitaudesta tai pelkuudesta.
SEBASTIAN.
Jatka!
Jotakin ilmaisee tuo katsantosi
Ja poskes hehku; synnytys se varmaan
On kovin tuskainen.
ANTONIO.
Siis kuule! Vaikka
Tuo muistamaton herra, josta tuskin
Jää muistoa, kun hän on maahan pantu,
On kuninkaalle tässä juoruellut —
Hän juoruhenki on, ei muuta osaa
Kuin juoruilla, — ett' elää tämän poika,
On hänen hukkumisens' yhtä varma,
Kuin että tuo ei ui, ken tuossa nukkuu.
SEBASTIAN.
Ei toivoakaan; hän on hukkunut.
ANTONIO.
Tuo toivottomuus minkä suuren toivon
Se sulle tuopi! Toivottomuus täss' on
Niin vahva toivo muissa kohdin, että
Se kunniankin-himon silmät häikää,
Jott' omaa näköään tuo epäilee.
Siis myönnät Ferdinandin hukkuneen?
SEBASTIAN.
Sen myönnän.
ANTONIO.
Sano siis, ken Neapelin
On lähin perillinen?
SEBASTIAN.
Claribella.
ANTONIO.
Tunisin kuningatar, joka mailman
Perillä elää, jonne Neapelist'
Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt —
On ukko kuussa näet liian hidas —
Ennenkuin rintalapset parran saavat;
Hän, jonka luota tulless' aalto meidät
Kaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäin
Näytelmää näyttämään, jonk' alkajaiset
On menneisyydessä, mut jonka jatko
On meidän tehtävämme.
SEBASTIAN.
Mitä tuo?
Sa mitä hoet? Veljenihän tytär
Tunisin kuningatar on ja samoin
Neapelinkin perijä; ja lyhyt
On näiden maiden väli.
ANTONIO.
Väli, josta
Joka vaaksa näyttää huutavan: "Kuin voisi
Takaisin Neapeliin Claribella
Mitata meitä? Tunisiin hän jääköön,
Sebastian valveill' olkoon!" — Mitä, jos
Tuo noiden uni olis kuolon unta;
Ei silloin heidän huonomp' ois kuin nyt.
On niitä, jotka Neapelin voivat
Niin hallita kuin tuokin, joka nukkuu,
Ja herroja, jotk' osaa lörpötellä
Niin laajalta ja ilman aikojaan
Kuin Gonzalokin. Moinen lörppänaakka
Minäkin voisin olla. Oo, jos sulla
Mun olis älyni, mink' ylennyksen
Tuo uni sulle tois! Mua ymmärrätkö?
SEBASTIAN.
Ma luulen sen.
ANTONIO.
Mink' annat tunnustuksen,
Ett' onnees suostut?
SEBASTIAN.
Muistan nyt: sa veljes
Kukistit, Prosperon.
ANTONIO.
Niin tein, ja katsos
Kuink' istuu hyvin pukuni, somemmin
Kuin koskaan ennen! Veljen käskyläiset
Tovereit' ennen olivat, nyt ovat
He miehiäni.
SEBASTIAN.
Entä omatunto?
ANTONIO.
Haa! Missä se on? Jos se olis känsä,
Pitäisin kottasia; mut en tunne
Ma povessani tuota jumalaa.
Sadatkin omattunnot, jotka minut
Milanost' estäis, kovettua saisi
Ja sulaa, siit' en piittais. Tuoss' on veljes;
Ei paremp' ois hän maata, missä makaa,
Jos oisi, miltä nyt hän näyttää, kuollut.
Tuot' oiva säilää kolme tuumaa voisi
Ijäksi hänet nukuttaa. Sa samoin
Tuon lörpän, herra Rikkiviisaan voisit
Asettaa ikilepoon saarnoinensa.
Nuo muut, jos mitä heille syötämme,
Sen särpävät he niin kuin kissa kerman.
Tekevät työnsä säntilleen, jos mihin
Ja milloin heitä käsket.
SEBASTIAN.
Ystäväni,
Tien mulle näytit: Neapelin otan
Kuin sinä Milanon. Nyt vedä miekkasi
Yks isku verostas sun vapauttaa,
Ja minä, kuninkaas, sua rakastan.
ANTONIO.
Yht' aikaa vetäkäämme: käteni
Kun minä nostan, sinä samoin tee,
Ja iske Gonzaloon.
SEBASTIAN.
Seis, sana ensin!
(Kuiskuttelevat keskenään.)
(Soittoa. Ariel palajaa näkymättömänä.)
ARIEL.
Mahdillaan mestarini vaaran keksi,
Joss' ystävänsä on, ja heille avuks
Lähetti mun, ett' aikeensa ei raukeis.
(Laulaa Gonzalon korvaan.)

Tässä kun te kuorsaatten,
Vilppi valpassilmäinen
Jo väijyää.
Henkeänne varjelkaa,
Varuill' olkaa, valvokaa!
Nyt herätkää!

ANTONIO.
Nyt toimeen joutuun!
GONZALO.
Hyvät enkelit,
Varjelkaa kuningasta!
(Kaikki heräävät.)
ALONZO.
Haa! Mitä? Nouskaa! Miksi miekat maalla?
Miks tuijotatte?
GONZALO.
Mikä hätänä?
SEBASTIAN.
Kun tässä vartioitsimme, vast'ikään
Kuulimme julmaa karjuntaa kuin härkäin
Tai jalopeurain pikemmin. Teit' eikö
Se herättänyt? Korvia se viilsi.
ALONZO.
En mitään kuullut.
ANTONIO.
Oo, se melu oli
Omansa säikyttämään hirviönkin
Ja maata järkähyttämään! Pahemmin
Ei kilju koko jalopeura-liuta.
ALONZO.
Kuulitteko te mitään, Gonzalo?
GONZALO.
Huminan kuulin, kautta kunniani,
Ja kummanlaisen; heräsin ja huusin
Ja puistin teitä. Kun loin silmän' auki,
Näin paljastetut miekat. Toden totta,
Melua kuulin. Paras varuill' olla
Tai jättää tämä paikka. Miekat esiin!
ALONZO.
Pois täältä, pois, ja poika parkaani
Taas etsikäämme.
GONZALO.
Suojelkohon taivas
Pedoilta häntä! Saarell' on hän varmaan.
ALONZO.
Pois!
(Poistuvat.)
ARIEL.
Herralleni kerron tekoni.
Kuningas, rauhass' etsi poikaasi!
(Poistuu.)

Toinen kohtaus.

Toinen saaren seutu.
(Caliban tulee, halkotaakkaa kantaen. Ukkonen kuuluu etäältä.)
CALIBAN.
Kaikk' inha myrkky, jota päivä soista
Ja rämeist' imee, syösköön Prosperoon
Ja hänet saastuttakoon päästä jalkaan.
Henkensä kuulevat mua, kuitenkin mun
Kirota täytyy. Eivät pisteleisi,
Mörköinä säikyttäisi, lokaan paiskais
Tai virvatulten lailla pimeässä
Mua eksyttäisi, jos hän heit' ei käskis.
Mut turhist' usuttaa hän heitä minuun.
He milloin, ilkkuvat ja virnakoivat
Kuin apinat ja sitten purevat;
Tai jos käyn avojaloin, kierivät he
Kuin piikkisiat, nostain okaitansa
Jos minne astun. Milloin ympärilläin
Kyyt kihisevät halkopäisin kielin,
Ett' olen hulluks tulla. — Kas, kas! Tuossa
Yks niistä tulee taas mua rääkkäämään,
Kun olen hidas puiden hankinnassa.
Paneudun maahan, ehk' ei hän mua huomaa.
(Trinculo tulee.)

TRINCULO. Ei ole täällä viitaa, ei pensasta, joka vähääkään suojaisi rajuilmalta, ja taasen on uusi herran voima tulossa: kuulen sen jo ilmassa vinkuvan. Tuo musta pilvi, tuo suuri tuolla on niinkuin vanha viinileili, josta neste on maahan tipahtamaisillaan. Jos taaskin jylähtää, niinkuin äsken jylähti, niin en tiedä, mihin pääni piilotan; tuo pilvi tuossa se varmaankin kaataa vettä korvoittain. — Mikä se tuo on? Ihminenkö vai kala? Eläväkö vai kuollut? Kala: kalan on haju; oikein vanhan, eltaantuneen kalan hajua; jotakin kapaturskan tapaista, eikä juuri tuoreinta lajia. Ihmekala! Jos nyt olisin Englannissa, jossa kerran olen ollut, ja mulla olisi tämä kala kuvattuna vaan, niin hopeakolikon siitä joka pyhäpäivä-narri maksaisi. Siellä tämä epäluoma tekisi minusta varakkaan miehen; siellä jokainen ihme-elukka miehensä ruokkii. Eivät tahdo ropoakaan antaa köyhälle kerjäläiselle, mutta panevat kymmeniä likoon nähdäkseen kuolleen indiaanin. Luut ovat kuin ihmisen, ja evät näöltään kuin käsivarret. Lämmin totta tosiaan! En pidä enää kiinni äskeisestä mielipiteestäni, luovun siitä. Tämä ei ole kala, vaan joku saarelainen, johon on ukonvaaja vast'ikään iskenyt. (Ukkosen jylinää.) Ai, ai, rajuilma alkaa taas. Paras on nyt kömpiä hänen vaippansa alle; ei ole likimailla muuta suojaa. Tähän minä kääriydyn siksi, kunnes rajuilma on pohjasakkansakin tyhjentänyt.

(Stephano tulee laulaen, pullo kädessä.)