(Hovipoika tulee.)
HOVIPOIKA. Signor!
BENEDIKT. Huoneeni ikkunalla on kirja, tuo se minulle tänne puistoon.
HOVIPOIKA. Tässä olen jo, armollinen herra.
BENEDIKT. Sen kyllä tiedän; mutta tahdon sinut täältä pois ja tänne takaisin. (Hovipoika menee.) Ihmetten ihme, että mies, vaikka näkee, kuinka narrimaisesti monet muut rakastuessaan käyttäytyvät, ja vaikka on nauranut moisille muiden tyhmille hassutuksille, itse rakastuu ja joutuu oman pilkkansa syntipukiksi! Ja semmoinen mies on Claudio. Muistan hyvin sen ajan, jolloin ei muu soitto hänelle kelvannut kuin rumpu ja torvi, ja nyt kuuntelisi hän mieluummin tamburiinia ja huilua. Muistan senkin ajan, jolloin hän saattoi jalkaisin kävellä kymmenen peninkulmaa nähdäkseen kauniin asevarustuksen, ja nyt hän saattaa maata kymmenen yötä valveilla miettimässä uuden takkinsa kuosia. Ennen hän oli suorapuheinen ja oikoinen kuin kunnon mies ja kelpo sotilas, ja nyt hän on ruvennut sanojansa seulomaan; hänen puheensa on niinkuin täyteen päntätty kestipöytä, jossa on jos jonkinlaista vierasta kaasia. Tokkopa minä koskaan voisin noin muuttua, niin kauan kuin nämä silmät on päässäni? Kukapa sen tietää? — Minä en sitä luule. En tahdo vannoa, ettei lempi voisi muuttaa minua osteriksi; mutta sen voin valallani vakuuttaa, että ensin sen täytyy minut osteriksi muuttaa, ennenkuin se voi minusta tehdä tuollaisen narrin. Toinen tyttö on kaunis, siitä en välitä; toinen on älykäs, siitä en välitä; kolmas on siveä, siitä en välitä; ei, ennenkuin kaikki viehätykset yhtyvät yhdessä tytössä, ei, yksikään tyttö minua viehätä. Rikas hänen pitää olla, se on tietty; älykäs, muuten en hänestä huoli; siveä, muuten en hänestä anna ropoakaan; kaunis, muuten en viitsi häneen katsoakaan; lempeä, muuten älköön tulko lähellenikään; jalo, muuten en häntä ota, vaikka hän olisi enkeli; sävykäs puhutella ja soitannossa taitava; hiukset saavat olla minkä väriset Jumala tahtoo.[15] Haa! prinssi ja Monsieur Amoroso! Kätkeydyn tänne lehtimajaan.
(Menee syrjään.)
(Don Pedro, Leonato ja Claudio tulevat ja heidän
jäljissään Balthasar soittoniekkojen kanssa.)
DON PEDRO.
No, tahdotko nyt kuulla soitantoa?
CLAUDIO.
Oi, tahdon, prinssi. Niin on ilta tyyni,
Kuin vaieten se sulosointaan uinuis.
DON PEDRO.
Kah! Näetkös missä piilee Benedikt?
CLAUDIO.
Oo, kyllä näen; kun päättynyt on soitto,
Niin selvän siitä ketust' otamme.
DON PEDRO.
Balthasar, laula laulus vielä kerran.
BALTHASAR.
Näin halpaa ääntä älkää pakotelko
Pilaamaan toistamiseen sävelmää.
DON PEDRO.
Se taituruudenhan on tuntomerkki
Noin kursastellen peittää lahjojaan.
No, laula pois, en pitemmältä kosi.
BALTHASAR.
Kun kosinnasta puhutte, niin laulan.
Monikin rakastaja sitä kosii,
Jot' ei hän tahdo: kuitenkin hän kosii
Ja rakkautta vannoo.
DON PEDRO.
Laula nyt;
Ja kauemmin jos aiot kursastella,
Niin tee se virsin.
BALTHASAR.
Virren virikkeeksi
Viriä mulla vain on virttynyttä.
DON PEDRO.
Kas, tuopa mies se osaa virttä laittaa:
Virttynyt viri virren virikkeeksi!
(Soittoa.)
BENEDIKT (syrjässä). No, divina musica! Nytkös hänen sielunsa on haltioissaan! — Eikö ole kummaa, että lampaan suolet voivat sielun kiskoa ihmisen ruumiista? — Ei, ennemmin sitten torvisoittoa!