(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Huone Leonaton talossa.
(Leonato, Antonio, Benedikt, Beatrice, Ursula,
Margareeta, Munkki Ja Hero tulevat.)
MUNKKI.
Sanoinhan: syytön on hän.
LEONATO.
Samoin prinssi
Ja Claudiokin, jotk' on syytteen tehneet
Nyt kertomani erheen perusteella.
Mut syypää, vaikka vastoin tahtoaan,
On Margareeta, niinkuin selvään näkyy
Tään tutkimuksen koko menosta.
ANTONIO.
Iloitsen, että kaikki hyvin päättyi.
BENEDIKT.
Niin minäkin, kun muuten mun ois pakko
Tilille haastaa nuori Claudio.
LEONATO.
Nyt, tyttäreni, ja te, naiset kaikki,
Läheiseen menkää huoneeseen, ja sieltä
Palatkaa naamioittuina, kun käsken.
Paraikaa prinssiä ja Claudiota
Odotan tänne.
(Naiset poistuvat.)
Tiedät toimes, veli,
Isänä olla veljes tyttärelle
Ja hänet vaimoks antaa Claudiolle.
ANTONIO.
Sen täysin vakavana tehdä tahdon.
BENEDIKT.
Min' aion, pater, teitä vaivata.
MUNKKI.
Ja mitä tulee tehdä mun, signor?
BENEDIKT.
Sitoa taikka päästää, jompikumpi. —
Signor Leonato, näin on laita, signor:
Beatrice katsoo mua suopein silmin.
LEONATO.
Sen silmän hälle tyttäreni lainas.
BENEDIKT.
Ja minä hälle lempein silmin vastaan.
LEONATO.
Sen näkövoiman teille hankin minä
Ja Claudio ja prinssi. Mik' on mieli?
BENEDIKT.
Hämärä vastauksenne on, herra.
Mun mieleni on, että mielisitte
Mieleemme yhtyä jo tänäpänä
Sitoa meidät pyhään avioon;
Ja siihen pyydän apuanne, pater.
LEONATO.
Min' annan suostumuksen.
MUNKKI.
Minä avun.
Kas tuossa ovat Claudio ja prinssi.
(Don Pedro ja Claudio tulevat seuralaisineen.)
DON PEDRO.
Huomenta teille, jalot herrat kaikki!
LEONATO.
Huomenta, prinssi! Claudio, huomenta!
Teit' odotimme; täyskö mieli teillä
Tänäpä naida veljentyttäreni?
CLAUDIO.
Nain hänet, vaikka neekeritär ois hän.
LEONATO.
Siis kutsu hänet, veli; pappi vartoo.
(Antonio menee.)
DON PEDRO.
Huomenta, Benedikt! No, mitä kuuluu!
Sun muotos ilmetty on helmikuu,
Viluinen, pilvinen ja myrskysäinen.
CLAUDIO.
Hän varmaan ajattelee villihärkää.
Pois pelko! Sarves päät me kultaamme,
Ja koko Europan sa valloitat.
Zeun helmaan Europakin muinoin juoksi,
Zeun härjän hahmossa kun tuli luoksi.
BENEDIKT.
Zeun mylvinässä oli tenhoveto.
Myös isäs lehmän luo se tuli peto
Ja teki sille oivan vasikan,
Sun näköisesi päästä jalkahan.
(Antonio palaa, mukanaan naamioidut naiset.)
CLAUDIO.
Tuon vielä maksan; nyt on tilit toiset.
Kenenkä naisen näistä ottaa saan?
ANTONIO.
Tään tässä; minä annan hänet teille.
CLAUDIO.
Siis hän on minun. — Näytä kasvos, armas.
LEONATO.
Ei, papin eessä häntä kädest' ota
Ja hälle uskollisuutt' ensin vanno.
CLAUDIO.
Tään munkin eessä pyydän kättänne;
Ma olen miehenne, jos haluatte.
HERO.
Ma olin ensi vaimonne, kun elin;
(Paljastaa kasvonsa.)
Sa ensi mieheni, kun mua lemmit.
CLAUDIO.
Toinenko Hero?
HERO.
Varmempaa ei mikään.
Yks Hero herjaan kuoli; minä elän,
Ja oon, niin totta kuin ma elän, impi.
DON PEDRO.
Entinen Hero! Hero, jok' on kuollut!
LEONATO.
Niin kauan kuollut vain, kuin herja eli.
MUNKKI.
Tään arvoituksen selittää voin minä.
Kun vihkimenot ovat päättyneet,
Niin kerron tarkkaan, kuinka Hero kuoli.
Siks ihme tää vain arkitapaus olkoon.
Nyt kaikki viipymättä kappeliin.
BENEDIKT.
Seis, pater, varro! Miss' on Beatrice?
BEATRICE.
Se nimi mulla.
(Paljastaa kasvonsa.)
Mitä tahdotte?
BENEDIKT.
Mua ettekö te rakasta?
BEATRICE.
En, en sen enempää kuin mik' on kohtuus.
BENEDIKT.
Siis setänne ja Claudio ja prinssi
He pettyivät, kun vannoivat sen todeks.
BEATRICE.
Mua ettekö te rakasta?
BENEDIKT.
En, en sen enempää, kuin mik' on kohtuus.
BEATRICE.
Siis Margareeta, Ursula ja Hero
He pettyivät, kun vannoivat sen todeks.
BENEDIKT.
Vannoivat teidän lemmest' ihan sairaaks.
BEATRICE.
Vannoivat teidän lemmest' ihan kuolleeks.
BENEDIKT.
Lorua vain! — Siis, ettekö mua lemmi?
BEATRICE.
En; ystävyyden merkiks vain, en muuta.
LEONATO.
Ei, serkku, varmaan tuota herraa lemmit.
CLAUDIO.
Ja herra häntä samoin, sen ma vannon.
Paperi täss' on, miehen käsialaa:
Omasta päästä tehty rampa runo
Beatricen kiitokseksi.
HERO.
Tässä toinen,
Beatricen käsialaa, joka saatu
On hänen taskustaan ja josta huokuu
Palavaa rakkautta Benediktiin.
BENEDIKT. Ihme ja kumma! Tässä omat kätemme todistavat sydämmiämme vastaan. — No siis, otan sinut, mutta, kautta päivän valkeuden, pelkästä säälistä sinut otan.
BEATRICE. Minä en tahdo teille antaa suoraan rukkasia; mutta, kautta tämän kirkkaan päivän, otan teidät ystävien hartaasta kehoituksesta ja osittain siksi, että pelastaisin henkenne, koska sanovat, että olette saamaisillanne hivutustaudin.
BENEDIKT. Vaiti, minä tukin suusi.
(Suutelee häntä.)
DON PEDRO. No, Benedikt, sa nainut mies, kuin voit sa?