BENEDIKT. Aiotko hänet ostaa, kun niin tyystin tiedustelet?
CLAUDIO. Voisiko koko maailmalla ostaa semmoista helmeä?
BENEDIKT. Voisi hyvinkin, vieläpä kotelonkin päälliseksi. Mutta puhutko tätä oikein tosissasi? Vai rupeatko koiranhampaaksi ja uskottelet meille, että Cupido on oiva jäniksenpyytäjä ja Vulcanus verraton salvumies?[2] Sano, mitä nuottia pitää soittaa, voidakseen yhtyä virteesi?
CLAUDIO. Minun silmissäni hän on ihanin nainen, minkä koskaan olen nähnyt.
BENEDIKT. Kyllä minäkin silmälasitta näen, mutta kaikesta tuosta en näe mitään. Tuo hänen serkkunsa — jos hän ei vain olisi raivotarten riivaama — on häntä niin paljon kauniimpi, kuin toukokuun ensimmäinen päivä on kauniimpi joulukuun viimeistä. Mutta ethän vain aikone heittäytyä aviomieheksi, mitä?
CLAUDIO. Vaikka olisin vastakohdan vannonutkin, niin tuskin uskoisin itseäni, jos Hero tahtoisi ruveta vaimokseni.
BENEDIKT. Onko niiksi tullut, todellakin? Eikö siis maailmassa enää ole yhtäkään miestä, joka voisi pitää hattua päässään herättämättä epäluuloa? Enkö enää koskaan saa nähdä kuusikymmen vuotista vanhaapoikaa? Onnea matkaan! Jos välttämättä tahdot pistää niskasi ikeeseen, niin kanna kärsien ristisi ja vietä huokauksilla sunnuntaipäiväsi. Kas, Don Pedro tulee sinua etsimään.
(Don Pedro palaa.)
DON PEDRO. Mitä salaisuuksia teillä on, kun ette tulleet mukaan Leonaton luo?
BENEDIKT. Soisin, että teidän armonne pakottaisi minut sen sanomaan.