(Laulaa.)
Nyöriä ja hihnaa,
Pitsiä ja rihmaa,
Tytöt sirot, ostakaa.
Vannetta ja vyötä,
Somaa ripsut yötä,
Kaikki uutta, komeaa.
Muistakaatte saksaa;
Kell' on rahaa maksaa,
Saapi mitä haluttaa.
(Nuori paimen, Autolycus, Dorcas ja Mopsa poistuvat.)
(Palvelija palajaa.)
PALVELIJA. Isäntä, tuolla on kolme ajuria, kolme lampuria, kolme karjanpaimenta ja kolme sikopaimenta, jotka ovat kiireestä kantapäähän ihkasten karvaiset. Sanovat olevansa "saturia" ja hyppivät hyppyä, josta tytöt sanovat, että se vaan on sekasotkuista koikkimista, kun eivät saa olla mukana. Mutta itse he luulevat — jos se ei vaan käy liian kiivaasti muutamilta heistä, jotka eivät muuta ymmärrä kuin jyrään jyrrytystä, että se tulee näyttämään sangen sievältä.
VANHA PAIMEN. Tiehensä menkööt! Me emme huoli tuommoisesta. Täällä on jo nähty typerää hassutusta tarpeeksi. — Varmaankin, hyvä herra, me pahoitamme mielenne.
POLYXENES. Noiden mielen pahoitatte, jotka mieltä hyvittävät. Pyydän, sallikaa meidän nähdä nuo neljä paimenkolmikkoa.
PALVELIJA. Yksi kolmikko heistä on, oman puheensa mukaan, tanssinut kuninkaankin edessä, ja huonoinkin heistä tekee kahdentoista ja puolen jalan syrjäloikkauksia.
VANHA PAIMEN. Älä siinä jaarittele. Koska nämä kunnon vieraat sitä tahtovat, niin tulkoot sitten sisään, mutta heti.
PALVELIJA. He ovat jo tässä ovella.
(Palvelija menee.)
(Kaksitoista satyyriksi puettua talonpoikaa tulee.
He tanssivat ja poistuvat.)
POLYXENES.
Niin, isä, toiste lisää. — (Syrjään.) Liikaan lienee
Jo suhde mennyt. — Ero pitää tulla. —
Hän kielii tyhmyyttään. — (Ääneen.) No, kaunis paimen,
Sydämmelläs on jotain, joka mielen
Juhlasta vie. Kun minä nuori olin
Ja lemmissä, niin tyttönipä aivan
Helyihin käärin; kaupin silkkivarat
Ma kaikki tyhjensin ja kullan eteen
Ne karistin. Sin' annat miehen mennä
Etk' osta mitään. Jos nyt tyttös suuttuis
Ja rakkauden ja lemmen puutteheksi
Tuon selittäisi, niin et tietäis, mitä
Pulassas vastata, jos sydämmelles
Hän muuten rakas on.
FLORIZEL.
Oi, tiedän, että
Hän moist' ei kysy joutavaa. Ne lahjat,
Mitk' on hän multa saapa, sydämmeni
On kätkössä, jonk' olen luvannut jo,
Mut viel' en hälle antanut. —
(Perditalle.)
Oi, tässä
Sieluni puran tuolle vanhukselle,
Jok' on, sen arvaan, lemmiss' ollut hänkin.
Käteesi tartun, kätöseen, jok' ompi
Kuin kyyhkyn höyhen pehmyt, valkeampi
Norsunkin luuta taikka uutta lunta,
Mi kahdesti on pohjan seulass' ollut.
POLYXENES.
Mitäpä tuosta tullee? Hellästipä
Pesevän näyttää nuori paimen kättä,
Jok' ilmankin on puhdas. — Häiritsenkö?
Vakuutteitanne jatkakaa; mun suokaa
Valanne kuulla.
FLORIZEL.
Vierasmiesnä olkaa.
POLYXENES.
Tää naapuriko myös?
FLORIZEL.
Hän myös ja muutkin
Kuin ihmiset, maat, taivaat, kaikki: että —
Vaikk' oisin mailman kruunupäistä suurin
Ja arvoisin, tai kaunein nuorukainen,
Mi hurmannut on mailmaa, tai voimass,
Älyssä ihmist' ylempi, niin turhaa
Tuo kaikk' ois ilman hänen rakkauttaan.
Kaikk' uhraan, hälle pyhitän, tai kaikki
Se tyhjiin rauetkohon!
POLYXENES.
Kaunis tarjo.
CAMILLO.
Ja suuren lemmen merkki.
VANHA PAIMEN.
Sinä, tyttö,
Sanotko samaa?
PERDITA.
Min' en voi noin hyvin
Läheskään haastaa, parempaa en suoda.
Mut hänen sydämmensä puhtauden
Omastain arvaan.
VANHA PAIMEN.
No niin! Käsi käteen!
Te, vieraat, olkaa todistajina:
Hän tyttäreni saa, ja sen kanss' osuutt'
Omansa verran.
FLORIZEL.
Tyttärenne kunto
Se osuus lie; näet, muudan mies jos kuolee,
Enemmän mull' on, kuin mit' uneksitte
Tai aavistatte. Vierasmiesten nähden
Nyt meidät kihlatkaa.
VANHA PAIMEN.
No, kätes anna, —
Ja, sinä, tytär.
POLYXENES.
Malta, paimen, hiukan;
Sull' onko isää?
FLORIZEL.
On; no, mitä siitä?
POLYXENES.
Hän täst' ei tiedä kai?
FLORIZEL.
Ei, eikä saakaan
POLYXENES.
Minusta isä poikansa on häissä
Etevin pöytävieras. Sano: onko
Isäsi järkitoimiin saamaton.
Typerä vanhuuttaan, vai leinin lyömä?
Puhua voiko, kuulla? Miehen miehest
Erottaa voiko? Omaisuuttaan hoitaa?
Vuoteenko oma? Lapsi uudestaanko?
FLORIZEL.
Ei, hyvä herra, hän on aivan terve
Ja monta ikäistänsä voimakkaampi.
POLYXENES.
Mut, kautta valkopartani, jos niin on,
Teet hälle väärin; työs ei ole lapsen.
Mun poikani, se tietty on, saa itse
Valita vaimonsa; mut tietty myöskin,
Ett' isä, jonka ainoa on ilo
Ihana jälkipolvi, sananvaltaa
Moisessa tahtoo hankkeessa.
FLORIZEL.
Sen myönnän.
Mut kiivas herra, toisestapa syystä,
Jot' ette tietää saa, tät' isälleni
En ole ilmaissut.
POLYXENES.
Mut ilmaiskaa se.
FLORIZEL.
En, sit' en tee.
POLYXENES.
Ma pyydän.
FLORIZEL.
En, en voi.
Nyt kihlaus!
POLYXENES.
Nyt ero, hyvä herra;
(Ilmoittaa itsensä.)
En pojaksi sua sanokaan, siks olet
Sa liian halpa. Valtikanko vaihdat
Pois paimensauvaan! — Vanha petturi,
Ikävä, että hirsipuu vain viikon
Elämääs lyhentää! — Ja sinä, velho
Soma ja sieväsuinen, varmaan tunsit
Tuon narrin ruhtinaaksi, jonka kiedoit. —
VANHA PAIMEN.
Voi, sydäntäni!
POLYXENES.
Orjantappuroilla
Suloutes pieksen, teen sun riettaammaksi
Kuin säätys onkaan. — Sinä, poika hölmö,
Jos kuulen vaan, ett' ilvenettä tuota
Huokailet nähdäksesi, — jota, luulen,
Et koskaan näe, — niin perinnötön olet,
Et omaa vertani, vaan vierahampi
Kuin itse Deucalion. Sanani kuule!
Pois hoviin käy. — Sä, moukka, vaikka olet
Vihamme alainen, niin kuolon iskun
Täll' erää vältät. — Sinä, viettelys,
Mi paimon ansainnetkin, jopa tuonkin, —
Jok' ei, vaikk' arvomme sen sallisikin,
Sua ansaitse, — jos tästälähin koskaan
Tään majan salvan hälle avaat taikka
Syliisi hänen ruumihinsa suljet,
Niin sulle keksin surman yhtä julman,
Kuin itse olet hento.
PERDITA.
Kaikki mennyt!
En suurin säikkynyt ma; kerran pari
Sanoa olin hälle suoraan, että
Se sama aurinko, mi hoviin paistaa,
Mökiltäkään ei peitä kasvojansa,
Vaan molempia hellii. — Menkää, prinssi!
Sanoinhan, mitä tästä tulee; omaa
Aatelkaa tilaanne; näin unta minä;
Nyt valveill' ollen, kuninkuuden heitän
Ja lampaitani lypsän vain ja itken.
(Menee.)
CAMILLO.
Kuink', ukko, voit? Oi, vastaa, johan kuolet.
VANHA PAIMEN.
En puhua ma voi, en ajatella.
En tohdi tietää, mitä tiedän. —
(Florenzelille.)
Herra,
Kolm'yhdeksättä-vuotiaan tapoitte,
Jonk' oli toivo saada rauhaan kuolla,
Nukahtaa samaan vuoteeseen kuin isä
Ja maata päästä hurskaan luiden viereen.
Mut mestaaja nyt liinoihin mun käärii
Ja viskaa pois, ja tomuani pappi
Ei siunaa kirkonmultaan. — Lemmon hylky,
Kun tiesit hänet prinssiksi ja sentään
Voit hälle kihlautua! — Kaikki mennyt!
Jos nyt ma kuolisin, niin nähnyt oisin
Sen hetken, milloin mielelläni kuolen.
FLORIZEL.
Miks noin mua tarkkaatte? Mun valtaa murhe,
Vaan eipä pelko; hillitä mua voidaan,
Mut muuttaa ei; mik' olin, se ma olen,
Pidätyksestä yllyn vain, mut lempi
Mua helpost' ohjaa.
CAMILLO.
Armollinen prinssi,
Isänne luonteen tunnette; nyt häntä
Ei hyvä puhutella, — jota, arvaan,
Te ette aikonekaan —; pelkäänpä, että
Nyt teitä tuskin nähdäkään hän sietää.
Siis, kunnes majesteetin viha lauhtuu,
Hänt' älkää lähetkö.
FLORIZEL.
En aiokaan.
Camilloko?
CAMILLO.
Niin, armollinen prinssi.
PERDITA.
Olenhan usein ennustanut moista,
Sanonut usein: "Arvoni se menee,
Kun tietyks tulee se".
FLORIZEL.
Ei muuten kuin
Jos minä petän sanani; mut silloin
Maan kohdun luonto ruhjokoon ja siitä
Kaikk' idut kadottakoon! — Nosta silmäsi —
Pois pyyhi, isä, perintöni; minä
Perijä olen lempeni.
CAMILLO.
Oi, kuulkaa!
FLORIZEL.
Kyll', lempeäni; sitä järkeni
Jos noudattaa, niin järjilläni olen;
Jos ei, niin tervetullut silloin hulluus;
Se paremp' on.
CAMILLO.
Tuo toivottomuutt' ompi.
FLORIZEL.
Sit' olkoon; valanihan pidän silloin,
Ja se on kunniallista. Camillo,
En, vaikka Böhmin koko loiston saisin
Ja kaikki, minkä päivän silmä näkee
Tai kätkee kohtu maan tai meren syvyys
Poveensa salaa, valaani en riko,
Jonk' armaalleni vannoin. Siis sua pyydän,
Isäni kunnon ystävätä, että,
Kun hän mua kaipaa, — sillä koskaan häntä
En enää nähne, — hyvin puhein hänen
Vihansa lepytät. Ma onnen kanssa
Tulevaisuudest' ottelen. Tää kuule
Ja hälle kerro: merille ma lähden
Sen kanssa, jot' en omistaa saa maalla.
Paraiksi tässä lähellä on laiva,
Vaikk' ei juur' tätä varten varustettu.
Mihinkä tieni otan, siit' en huoli
Nyt kertoa ja sit' ei tarvis tietää.
CAMILLO.
Oi, armas prinssi, soisin, että teissä
Neuvoille mieli herkemp' oisi taikka
Hädässä karaistumpi.
FLORIZEL.
Perdita, — (Vie hänet syrjään.)
(CamilloIle.)
Heti teitä kuulen.
CAMILLO.
Luja hällä päätös
On paeta. Ma miekkoinen, jos voisin
Etua tuosta niittää, kaita häntä,
Palvella, hyödyttää ja siten päästä
Näkemään rakasta Sisiliata
Ja onnetonta kuningastani,
Jot' ikävöin niin suuresti.
FLORIZEL.
Camillo,
Niin raskaat mua toimet painaa, että
Unohdan käytöstavat.
(Aikoo lähteä.)
CAMILLO.
Tuntenette
Ne halvat rakkauden työt, jotk' olen
Ma isällenne tehnyt?
FLORIZEL.
Ansionne
On suuret. Soittoa on isälleni
Kehua teitä, eikä vähin huoli
Niin teitä palkita, kuin mielis.
CAMILLO.
Hyvä.
Jos todell' uskotte mun kuningasta
Rakastavan, ja hänen tähtens' sitä,
Ken hänt' on lähin, teidän korkeuttanne,
Niin kuulkaa neuvoni: jos hankkehenne,
Mietitty, vakaa, muuttamista sietää,
Niin, kautta kunniani, teille näytän,
Miss' osaksenne kohtelun te saatte
Arvonne mukaisen, miss' armahanne
Omistaa voitte, — josta, kuten huomaan,
Ei muu kuin — taivas varjelkohon! — surma
Erottaa teitä voi, — ja naida hänet,
Ja — poissa ollessanne niin ma laitan —
Isänne vihan lepyttää ja häntä
Taivuttaa suostumukseen.
FLORIZEL.
Mitä sanot?
Jos sula ihme tuo on mahdollista,
Niin enemp' oot kuin ihminen, ja sinuun
Ijäti luotan.
CAMILLO.
Onko teillä paikka,
Mihinkä mennä, tiedossa?
FLORIZEL.
Ei vielä;
Mut koska äkkisattumus on syynä
Tekoomme hurjaan, niin nyt antaumme
Orjiksi sallimalle, kärpäsiksi
Jokaisen tuulen lennättää.
CAMILLO.
Mua kuulkaa:
Jos ette tahdo aiettanne muuttaa,
Vaan pakoon turvata, niin menkää silloin
Sisiliaan ja siellä itsenne
Ja prinsessanne — siksi kai hän tullee —
Esittäkää Leonteelle; mut puku
Aviollenne sopiva häll' olkoon.
Jo näen, kuink' avaa sylinsä Leontes
Ja itkee teille tulotervehdystään,
Pojalta anteeks anoo niinkuin oisi
Se isä itse, nuoren prinsessanne
Käsiä suutelee, ja vuoroin puhuu
Vihastaan, lemmestänsä, toisen kiroo
Syvimpään hornaan, toisen käskee kasvaa
Aatosta sekä aikaa ripeämmin.
FLORIZEL.
Camillo hyvä, millä puolustaisin
Ma käyntiäni.
CAMILLO.
Isän, kuninkahan,
Nimessä tulette te tervehtimään
Ja lohduttamaan häntä. Tavan, miten
Käyttäidä teidän tulee, mitä hälle
Isänne puolest' ilmoittaa, — ja josta
Ei neljäs tiedä, — kirjoitan ma teille.
Te siitä näette, mitä joka eräll'
Esittää teidän tulee; näin hän luulee.
Ett' isän mielen lausutte ja tämän
Sydämmen paljastatte.
FLORIZEL.
Kiitos sulle!
Tuo tepsii, tuo.
CAMILLO.
Se taatumpata kuin
Vesille tiettömille heittäytyä
Ja tietymättömille rannikoille:
Ei tiedoss' apua, vaan kurjuus varma;
Kun yhden pahan vältät, uhkaa toinen;
Ei mikään taatumpi kuin ankkurinne:
Se tekee parhaansa, kun pitää teitä,
Miss' ette itse tahtoiskaan. Pait sitä
On onni rakkauden taatuin side;
Sen puhtaan hipiän ja sydämmenkin
Voi murhe muuttaa.
PERDITA.
Puolet tuost' on totta:
Voi murhe posken muuttaa, sen ma luulen,
Mut mielt' ei koskaan.
CAMILLO.
Uskotteko sen?
Isänne taloss' seitsemähän vuoteen
Ei toista synny moista.
FLORIZEL.
Oi, Camillo,
Hän jaloudess' on edellä sen verran,
Kuin synnyltänsä jäljessä.
CAMILLO.
Ei puutu
Hän tietoa, sen takaan: voittaa voisi
Hän monen opettajan.
PERDITA.
Anteeks, herra;
Punastun kiitokseksi.
FLORIZEL.
Sulo impi! —
Mut okailla nyt seisomme! — Camillo,
Isäni suojelija, ja nyt minun,
Kotimme lääkäri! Kuin tehdä? Mulla
Kuninkaan pojan varusteit' ei ole;
Sisilia ei usko —
CAMILLO.
Huolet' olkaa!
Te tiedätte, ett' omaisuuteni
On kaikki siellä. Huolenani olkoon
Niin teitä ruhtinaiksi huolitella,
Kuin omaa osaani te näyttäisitte.
Todisteeks, ett'ei mitään puutu — kuulkaa!
(Puhelevat hiljaa keskenään.)
(Autolycus tulee.)