LUCIUS.
Sen vannon sulle jumalani kautta.
AARON.
Siis ensin: keisarinnalle sen tein.
LUCIUS.
Mik' irstainen ja kylläymätön nainen!
AARON.
Oo, tuo vain sulaa oli hurskautta
Sen suhteen, mitä kohta kuulla saat.
Bassianus hänen pojiltaan sai surman,
He siskos raiskasivat, kädet hältä
Ja kielen leikkasivat pois ja hänet
Niin sievistivät kuin sa itse näit.
LUCIUS.
Hyi, konna! Tuoko sievistämist' on?
AARON.
Kerivät, huuhtoivat ja sievistivät;
Niin, sievän kepposen ne herrat teki.
LUCIUS.
Oo, konnat, petomaiset niinkuin sinä!
AARON.
Niin oikein, minult' oppivat he taidon.
Tuon kiiman perivät he äidiltään,
Niin totta pelissä kuin valtti voittaa;
Mut verenhimons' oppivat kai multa,
Niin, totta vie, kuin kurkkuun iskee hurtta.
Nyt työni todistakoot, mihin kelpaan.
Minä se veljes saatoin tuohon kuoppaan,
Miss' oli Bassianus ruumiina;
Ma kirjeen kirjoitin, jonk' isäs löysi,
Ja, liitoss' äidin sekä poikain kanssa,
Ma kullan kätkin, josta kirje puhui;
Jos mitä tehtiin, mikä mieltäs vihloo,
Ma kaikess' aina turmaa edistin.
Ma juonittelin isältäsi käden,
Ja kun sen sain, niin syrjään vetäydyin
Ja naurust' olin ihan pakahtua.
Ma seinän raost' utelin, kun isäs
Sai kädestänsä poikiensa päät;
Näin hänen itkevän ja nauroin niin,
Ett' tulvi vesi munkin silmistäni.
Kun juonen kerroin keisarinnalle,
Hän tuosta ilosanomasta pyörtyi
Ja suuteli mua senkin seitsemästi.
1 GOOTTI. Ja tuonko kerrot, etkä punastu?
AARON.
Kuin musta koira, — niinkuin sanotaan.