Vai merivettä sinä ajat saaviisi veijari! Kyllä minä opetan sinut sen vietävä petkuttamaan ihmisiä piimälläsi! Semmoista kirnupiimää on tämä allas täynnä! kirkui ylioppilas ja veteli ehtimän takaa säkillä. — Laita luusi täältä tahi minä ilmoitan konstisi poliisille, hän räyhäsi ja päästi Boströmin veneen renkaasta ja potkasi sen jalallaan rannasta. Boström oli punainen kuin kukon heltta ja kun hän huomasi että yhä useimmissa veneissä herättiin rähinään ja naurettiin hänelle, sousi hän kiiruumman kautta tiehensä. Viikon päiviin ei näkynyt häntä senjälkeen venerannassa, lopetti Hamberg.
Fransilja mieltyi pian oloonsa. Hän koetti tehdä työt hyvin ollakseen ukolle mieliksi eikä välittänyt Marin juorupuheista. Eräänä sunnuntai-aamuna toi hän Hambergille 25-pennisen, jonka oli löytänyt pöydän alta. »Tyttö on rehellinen», ajatteli Hamberg tyytyväisenä, sillä hän oli tahallaan pudottanut sinne rahan koetellakseen Fransiljaa. Toisen kerran löysi hän ukon kintaan kaapin alta. Senkin oli Hamberg paiskannut sinne tahallaan saadakseen nähdä miten lavealti hän lakaisi lattiaa.
Näin kului syksy, tuvassa ja vesillä, paikkuupukin ja airojen ääressä. Pyhäinmiesten jälkeen tulivat myrskyt, viimeiset rysät otettiin maalle täynnänsä leviä ja ahvenruohoja, raakkuja ja vesilimaa. Lehti oli jo aikoja sitten pudonnut puusta, koivut pieksivät ilmaa paljailla varvuillaan, tuuli muuttui viluiseksi viuhinaksi, meri kohisi raskaana ja synkkänä rantoihin.
Kun vettynyt verkkovene oli saatu parahiksi maalle, tuli ensimäinen lumi rajun itä-tuulen tuomana. Yöllä rajuilma yltyi ja viisari katossa keikkui levottomasti sinne tänne, kun vihurit ravistelivat ja peruuttivat peltikukkoa katolla.
Hamberg makasi valveillaan sängyssä. Hän suunnitteli uutta venettään ja ajatteli huomena veistää siihen emäpuun. Mutta silloin hän muisti että suurempi kirves oli kesästä saakka ollut kateissa eikä vieläkään ollut löytynyt. Ja hän ihmetteli mihin se oli voinut joutua, ellei se ollut unohtunut Skytteskäriin, silloin heinäntekomatkalla. Ja harmitteli mielessään hyvää kirvestä.
Tänä yönä näki Hamberg Rosinan unissaan.
Hän tuli kuin olisi nukkunut tuvassa, lyhyessä paidassaan Hambergin vuoteen luo.
Isä-kulta, etkö aio ottaa kirvestä sireenipensaasta, muuten se jää lumen alle, hän sanoi ja katsoi huolestuneena mieheensä.
Hamberg kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Oliko hän heteillään vai nukuksissa? Ulkona vinkui myrsky, peltikukko äänteli ja sireenipensas raapi ikkunaan. Mutta arvelematta sen enempää hän kulki paljain jaloin poikki lattian ja tupaan, jossa Silja nukkui hupussa ja avasi oven. Kello löi juuri kolme.
Ulkona tanssivat ja pyörivät lumihiutaleet ilmassa ja tukkivat silmät hänen kumartuessaan pilkkopimeässä sireenipensasta kohti. Ensin tuli käteen särkynyt aironlapa, mutta sitten, aivan oikein, kirves. Ja kirves kädessä hän palasi tupaan, laski sen uunin eteen huomiseksi ja nukkui jälleen kummastellen kuinka Rosina pitää kaikesta huolen.