Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rosina ilmestyi hänen avukseen. Ensi kerran tapahtui se viime pääsiäisenä, kun Hambergin oli mentävä rippikirkkoon niinkuin heillä oli ollut tapana Rosinan kanssa käydä joka vuosi, eikä hän löytänyt mistään papinkirjaa. Hän oli hakenut moneen kertaan kirstunsa ja kaappinsa ja aika oli täpärällä. Silloin tuli Rosina eräänä yönä hänen luokseen sanoen: — Papinkirjahan on peilin laatikossa. Ja hän oli vielä lisännyt: — Aja parta nenäsi alta, muuten en tule sinun kanssasi! Ja kun Hamberg niskotteli ja antoi viiksensä kasvaa, niinkuin hän oli antanut jälkeen Rosinan kuoleman, tuli hän uudelleen ja sanoi: — Isä-kulta, aja pois parta nenäsi alta, sinä olet kuin ryssän musikka! Ja silloin Hamberg totteli.
Mutta aamulla tämän viime näyn jälkeen tahkoi Hamberg kirveensä, se kun oli pensaassa pahasti ruostunut ja alkoi veistellä emäpuuksi sitä männynkäyrää, jonka hän jo kesällä oli katsonut itselleen Skytteskäristä.
* * * * *
Tuli adventti hiljaisine päivineen, jolloin aurinko pitkästä aikaa näyttäytyi saarelaisille, puhkaisten kekälepunaisena sumujoukot, jotka täyttivät välin merestä taivaaseen. Vedet lepäsivät joka taholla huuruten ilmaan viimeisen lämpönsä, ja odottivat kantta päälleen.
Eräänä yönä oli pakkanen vetänyt sinisen kalvon yli läntisen selän. Kaukana taivaanrannalla näkyivät laineet viluisessa aamu-ilmassa vielä kulkevan vapaina, kuin kiiruhtaen jotain kaukaista määrää kohden. Vilkkumajakat sammuivat, ulkosaaret ja luodot yksinäistyivät selille ja nyt tuli Aspöläisillä olla perunat ja ruissäkit aitassa, sillä yhteys muihin ihmisiin oli katkaistu pitkäksi aikaa. Jää ei kantanut, veneellä ei päässyt. Talvi oli tullut.
Toisen adventtisunnuntain viikolla, kun Hamberg ja Fransilja olivat teurastaneet porsaan ja paraillaan kalttasivat harjaksia sen selästä, tuli Fanny miehineen tervehtimään isäänsä. Hän oli laiha ja luiseva, kuiva kuin kapakala. Äitinsä mustat silmät hän oli perinyt, mutta ääni oli kimeä ja särkynyt alituisesta haukkumisesta. Mies oli juoppo koneenkäyttäjä. Tyttönä oli Fanny kauan valikoinut sulhasia, pojat olivat ruvenneet välttämään häntä hänen terävän kielensä takia ja vanhanapiikana hän sitten kostoksi oli hakenut miehen itselleen kaupungista, esiintyen saarelaisten rinnalla nyt rouvana. Fransilja katsoi silmät, selällään hänen hattuaan, se oli kuin rastaanpesä. Ja takissa oli koketit ja kamyyrit.
Fanny asetti suunsa mielistelevästä suppuun kun hän tervehti isäänsä ja kysyi hänen vointiaan, mutta Fransiljaan hän iski epäluuloisesti mustat silmänsä. Näytti kuin olisi hän tahtonut katsoa läpi luiden ja ytimien.
Kun he tuvassa olivat kahden ja Fransilja sytytteli tulta pesään, huomasi Fanny kauniin rintasoljen kaapin päällä.
— Keltä Fransilja on tuon saanut? kysyi hän terävästi.
— Sedältä, vastasi Silja punehtuen kuin olisi hänet tavattu pahanteosta. Ja sitten pujahti hän katokseen puita hakemaan ja viivytteli siellä siksi kunnes Hamberg tuli aitasta, jossa hän oli ripustanut siankimpaleet kattoon. Hän pelkäsi olla kahden tuon ihmisen kanssa.