Hän uskaltaa nyt vasta oikein katsoa Fransiljaa, hyväillä silmillään hänen verevää muotoaan ja punaisia huuliaan. Turkanen kuinka ne palavat!
Hän muuttuu huomaavammaksi, koettaa saada ryhtiä itseensä, pitää liikkeensä tasapainossa. Jos pikku Fransilja antaisi hänelle uutta kahvia! Kuinka pikku Fransilja viihtyy täällä autiolla meren saarella, jossa ei ole muuta seuraa kuin… kuin…
Hän nauraa silmät kiltissä vanhan juopon mielistelevää naurua, laskee leikkiä sulhasista, maiskahuttaa huuliaan.
Silloin viiltää hänen korvaansa tuttu ääni, terävä kuin partaveitsi.
— Jos ei isä anna, istun tässä kirstun päällä, siksi kun se mätänee!
Ääni tulee kamarista. Nyt se kirahtaa kuin sahan osuessa pahasti puuhun. Ovesta kuuluu lyhyt käsky.
— Emil, tule tänne!
Emililtä haihtuvat siinä tuokiossa kaikki keikarieleet, silmät räpyttävät epävarmoina siitä kuulivatko korvat oikein. Hänen sameat aivonsa tapaavat jostain toisen ajatuksen: matkan tarkoituksen, perinnöt jotka voivat mennä menojaan tuon tyttöhepsakan tähden ja siihen ajatukseen hän julmistuu. Mutta jo ovessa lennättää Hamberg hänelle vastaan:
— Sinulla ei tässä ole mitään sanomista! Jos olisit seissyt edes vihillä omissa housuissasi!
Emil peräytyy kynnykseltä kuin olisi saanut vettä silmilleen. Fannyn oli täytynyt Hambergilta lainata mustat housut heidän vihille mennessään.