Kamarissa istuu Fanny Hambergin rahakirstun päällä, kädet sivuillaan ja harmin puna poskilla. Ukko on tuikean ja ikävystyneen näköinen. Hänen huulensa liikkuvat kuin pureskelisi hän jotain karvasta.
— Jos isä vähänkin ajattelusi, jos isä tahtoisi kuulla… alkoi Fanny uudelleen, tällä kertaa vetäen toisesta köydenpäästä. Isälle se ei paljo tunnu, mutta meille ne kaksituhatta ovat ihan välttämättömät. Velka lankee, osake on maksettava tammikuussa…
Emil säestää ruumiillaan ja eleillään hänen sanojaan; nyt hän tohtii aukaista suunsakin:
— Isä kulta, kuinka isä voi…
Mutta Hamberg katkaisee lyhyeen:
— Sinä! Hakisit korkoja olutpatruunalta, jolle olet kaksikymmentä vuotta tallettanut palkkaasi!
Emilin suu menee umpeen, silmät alkavat taas harhailla, kunnes kaapin lasin takaa tapaavat suuren hopeamitalin »ihmishengen pelastamisesta» punaisine kaulanauhoineen.
Mutta Hamberg on käynyt miettiväiseksi. Hän haroo sormillaan muutaman kerran punaista partaansa. Hän ei näytä niin taipumattomalta kuin ennen. Tyttären kohtalo rentun vaimona koskee sentään pohjimmaltaan hänen isälliseen sydämeensä. Ja kun Fanny miehineen iltapuoleen palaa kaupunkiin, on hän saanut sen puolen asiastaan toimitetuksi. Hänellä on viisi sadanmarkan seteliä taskussaan ja loput on hän saava ensi viikolla, kaikki äidinperintöjen nimellä. Hambergilla ja Rosinalla oli ollut keskinäinen testamentti, joten jälkeenjäävä oli hallitseva jakamatonta pesää kuolemaansa saakka, niinkuin Hamberg toisti kalunkirjoittajan sanoja. Tämä oli sulaa hyvyyttä hänen puoleltaan.
Siihen toiseen asiaan oli Fannyn ollut vaikeampi päästä käsiksi. Ukko oli suopea Fransiljalle, mutta eihän siitä vielä voinut ääntä nostaa. Jannen Marilta hän uteli lähempiä tietoja ja Mari luetteli kateellisena kaikki mitä Fransilja oli saanut lahjaksi sitten markkinoiden, mutta sen enempää ei hänkään tiennyt. Mielellään hän olisi juoninut, sillä Fanny oli luvannut hänen ensi lapselleen vanhan kehdon, joka ajelehti aitan ylisillä muun joutavan rojun kanssa ja Fransilja ei enää viime aikoina ollut niin kärkäs kiehuttamaan kahvipannua hänen pistäytyessään siellä. Jaa — kerran oli ukko sanonut Fransiljasta Kalle Krokströmille, joka oli käynyt niitä kaaripuita tuomassa »että sen tytön ei tarvitse kauan sulhasia odottaa», johon Krokström oli silmää iskien vastannut että »mitäs niitä enää odottelisi kun on jo varma tiedossa». Tämä tapahtui venerannassa, kun Krokström teki lähtöä; hän, Mari, oli ollut siinä vieressä astioita pesemässä.
Ennen lähtöään pistäysi Fanny isänsä huomaamatta navetassa, jossa Fransilja oli lypsyllä. Tyttö vavahti, mutta loi sitten uhkamielisenä silmänsä rastaanpesään.