— »Sen minä sanon Fransiljalle että Fransiljan ei pidä panna mitään hullutuksia ukon päähän, muuten Fransiljan käy huonosti. Eikä Fransiljan pidä luulotella mitään isän rahoista, niiden päällä on paperit ja lailliset testamentit. Että Fransilja tietää tämän etukäteen eikä koetakaan mitään semmoista temppua. Muuten isä on jo yli-ikäinen ja voi helposti joutua holhouksen alle, jos me omaiset niin tahdomme. Ymmärtääkö Fransilja? Ja tietääkö Fransilja ettei tämmöisessä naimisessa vaimo voi periä, ellei ole lasta ja mitä siihen tulee — ääni kävi myrkylliseksi ja voitonvarmaksi — on se mahdotonta. Isä on yli-ikäinen ja hänellä olisi ollut äidistä useampia lapsia, jos… Se on lain mukaan tämä! Niin että Fransilja on nyt järkevä ja katsoo eteensä niin ei minullakaan ole mitään Fransiljaa vastaan.» Ääni koetti lopussa tavoitella joitakin lempeämpiä sointuja, vaikkeivät ne ottaneet tullakseen.
Sanatulvan aikana oli tyttö suurilla silmillään tuijottanut Fannyyn. Sydän jyskytti kuuluvasti röijyn alla ja korvia kuumotti niin ettei hän ymmärtänyt puoliakaan tämän puheista. Lopuksi alkoivat huulet vavahdella ja itkunsekaisella äänellä tuli:
— Minkätähden te kiusaatte minua!
Ja nyyhkytysten välistä:
— Setä on itse kutsunut minut tänne. Mutta minä tahdon pois — yhyy — jo huomispäivänä — yhyy — kun minua kohdellaan niinkuin pahantekijää…
Ja jättäen kiulunsa siihen hän hyökkäsi Fannyn ohi juoksujalkaa tupaan aikoen ilmoittaa lähdöstään Hambergille. Tupa oli tyhjä, Hamberg oli mennyt jäälle sumppuavantoa luomaan ja silloin Fransilja vaipui sängylleen ja itki siinä koti-ikäväänsä ja ihmisten pahuutta, tyyntyen vasta vähitellen kun kissa tuli kehräämään hänen olkapäätään vasten. Minkätähden hän koskaan olikaan lähtenyt kotiseudultaan vieraiden ihmisten joukkoon! Minkätähden hän ei ollut paremmin katsonut eteensä ja ajatellut mitä kaikkea tästä seuraisi. Hamberg oli ollut ystävällinen hänelle ja hän oli ollut siitä hyvillään ymmärtämättä mitään vaaraa. Oh, mitä kaikkea se siellä navetassa puhuikaan! Nyt täytyi tästä tulla muutos!
Mutta samalla hänestä alkoi tuntua niin yksinäiseltä ja autiolta. Mieli oli kuin viluinen meri kaukana jäänreunan takana.
Kun Patu vähän myöhemmin työnsi käpälällään oven auki ja Hamberg sen jäljissä tuli tupaan oli siellä pimeätä ja hiljaista. Hamberg sytytti lampun luullen Fransiljan olevan navetassa. Mutta silloin huomasi hän tytön suullaan sängyssä.
— Fransilja, mikä sinun on?
Kun hän ei saanut vastausta, meni hän lähemmäksi ja kosketti tytön olkapäätä. Ja kun Fransilja ei sittekään liikahtanut, alkoi hän aavistaa asian laitaa. Ja hän pyyhkäsi tytön tukkaa niin pehmeästi kuin taisi suurella karkealla kämmenellään ja sanoi eri äänellä kuin äsken: