III.
Joulun alla talven aikeet vasta vakaantuivat… pakkanen kiristyi, lunta tuprutti taivaan täydeltä yhteen menoon pari vuorokautta. Kun Hamberg varhain kolmantena aamuna avasi tuvan oven oli koko maailma ummessa. Navettatie ja kaivopolku olivat hävinneet, puut seisoivat mäellä lumihupussa. Pienillä näreillä oli päässään vain piippolakki, mutta lakkapäisillä petäjillä kokonainen kupooli.
Patu, joka oli maannut tuvassa pyrynajan, haisteli ja vainusi ovella joka suuntaan. Sitten se iloisesti haukahdellen lähti uimaan pehmeään valkoiseen hankeen niin että vain hiukan selkää ja hännännipukka pisti lumesta. Väliin se loikkasi tasakäpälää päästäkseen pikemmin, mutta silloin menivät silmätkin peittoon. Itse tupa oli muuttunut lumipatteriksi, jonka harjalla peltinen kukko piti vahtia, kääntyneenä päin tuulta ja kiekuen ruostuneella äänellään. Savutötterö sen alapuolella huurusi hiljoilleen selkeään aamuilmaan osoittaen että patterin sisässä kyti jotain elämää.
Hamberg käänsi silmänsä lumiselle lakeudelle, jota levisi silmänkantaman kahteen suuntaan ja jota ei vielä yksikään suksenlatu tai jalanjälki ollut rikkonut. Siellä seisoivat valkoisissaan Aspöt ja Skytteskärit ja majakkaluodot, joihin saakka vain kettu oli näihin asti uskaltanut kalaretkillään, sovittaen käpälänsijansa suoraksi viivaksi härmäisellä jäällä.
Kun Hamberg oli lapiolla aukaissut tiet, meni hän katokseen, jossa uusi vene oli alulle pantuna. Mielihyvissään silmäili hän vankkaa emäpuuta ja kaaria, jotka vielä harottivat paljaina ilmassa kuin lihattomat kylkiluut jossain suuressa kalanraadossa. Tämä veneenteko oli ollut kauan haudottu aie, josta lopultakin tuli tosi. »Kyllä se vanha Maija sinun ikäsi kestää» oli Kalle Krokström sanonut, kun hän puhui tälle kaaripuiden tuomisesta. Mutta Hamberg oli vastannut ettei hän halunnut viimeisenä saapua kalarantaan kun se vanha lata oli niin hapan ja vettynyt, että kääntyi kankeasti kuin santajaala eikä noussut enää tuuleen niinkuin piti. »Vielä minä yhden veneen kulutan iässäni», hän oli sanonut ja tosi siitä oli tullut.
Tänään hän tahtoi oikaista selkänsä sisätöiden jälkeen. Hänen lyödessään ensimäisen naulan kaitaan, vastasi iloinen kaiku rannoista ja salmen takaa. Patu haukkui jotakin jäällä, lähimmällä oksalla käänteli tiainen päätään ja äänteli yksikantaan tint-tint. Lehmä ammahti kerran navetassa; vajasta kuului Jannen puukirves; molemmista tuvista nousi savu sinertävänä ja suorana ilmaan.
Hänessä on koko aamun, koko viikonkin ollut hiljainen hyvämieli.
Passatessaan, tähdätessään, naulatessaan hän suunnitteli — passasi ja
käänteli päässään ajatuksia aivankuin lautoja ja kaluja käsissään.
»Noinpäin se menee, ei paremmin sittekin näin.»
— Siinäpäs kerran kuulivat Fanny ja Emil! Suoraan ja selvään oli herrassöötinki heille laukassut!
Asia oli niin että Hamberg oli, heti tyttärensä ja vävynsä käynnin jälkeen viime viikolla, mennyt vanhan tuttavansa, herrassöötinkin puheille, joka kesäisin asui huvilassaan naapurisaarella ja jonka kanssa he monasti syksyisin olivat olleet allin kuvilla. Herrassöötinki oli suopeasti kuunnellut hänen asiansa, oli sanonut ettei kukaan voi estää häntä naimasta ja käyttämästä itse ansaitsemiaan rahoja ja luvannut Hambergin pyynnöstä esittää lain puustavin tyttärelle ja vävylle.
Se päivä oli Hambergin mielihyvän salainen lähde. Hän oli kuvannut moneen kertaan kohtauksen Fransiljalle.