He olivat, Fanny, Emil ja hän istuneet kolmisin kauniissa salissa, suuren kivimuurin toisessa kerroksessa. Siellä oli ollut paljo katseltavaa: kukkia, tauluja, kuvapatsaita. Emil ja Fanny olivat olleet kuin hiukan hämillään, tervehtineet lyhyeen, supisseet vain pöydän luona keskenään. Hän, Hamberg, oli istunut erillään heistä kiiltonappisessa takissaan, lakki vieressään lattialla. Silloin oli herrassöötinki ankarannäköisenä tullut sisään, kädessään Hambergin testamentti ja kalunkirjoitus, katsahtanut pulleilla silmillään paperien yli Fannyyn ja Emiliin ja sanonut: »Kuulkaapas, rouva ja herra Karlsson, teidän tulee elää sovussa isä Hambergin kanssa, sillä hänellä on semmoiset paperit että hän voi lahjoittaa vaikka ventovieraalle viimeisen kolikkonsa ja silloin käy niin ettette saa tuon enempää — tässä herrassöötinki puhalsi pitkin kämmentään. Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, sanotaan sanassa selvästi: lisääntykää ja täyttäkää maa!» Mutta tätä sanoessaan oli herrassöötinki ollut vielä tuikeamman näköinen, silmät olivat olleet pulpahtaa päästä ja niska oli paistanut leveänä ja rasvaisena kun hän käveli edestakaisin lattialla. Fanny ja Emil olivat istuneet tuoleillaan, punaisina kuin saunanlöylyssä ja hyvästiä sanomatta olivat he sieltä lähteneet.
Hamberg on elänyt kohtauksen uudelleen, hän on hymähtänyt itsekseen muistaessaan miten höyli ja hyvätuulinen herrassöötinki oli ollut sitten jälestäpäin tarjotessaan hänelle sikaarin ja kahvit ja laskiessaan leikkiä Fransiljasta. Oikea rehti mies ja tottunut meri-asioissa se herrassöötinki! Niillä linturetkilläkin sillä oli semmoisia pieniä konjakkipulloja taskuissaan.
— Kas pahusta!
Vasara oli luiskahtanut ja naula mennyt vääräksi. Hän kiskasee sen reiästä ja pistää hampaiden väliin vääntääkseen suoraksi, kuten tavallista, mutta tällä kertaa on onni kova. Pari hammasta ylä- ja samanverran alaleuasta karahtaa poikki. Hamberg sylkäsee palat suustaan käsittämättä oikein mitä on tapahtunut, ennenkuin tuntee hiljaista mojotusta, joka yltyy raivoisaksi repimiseksi. Hän kourasee suutaan.
— Kas perkelettä, kun vei parhaimmat leipähampaani!
Ja noituen »valssattuja» rautanauloja hän menee tupaan pyytämään Fransiljalta hammastippoja. Mutta kolotus vain yltyy. On kuin joku tahtoisi vääntää leukaluun sijoilta tai porata sen kappaleiksi. Tulisia kipinöitä alkaa tanssia silmissä, ei kärsi enää istua yhdessä kohden, vaan täytyy kulkea ympäri tupaa suuri villahuivi pään ympäri käärittynä, huojutella päätään ja ähkiä.
Mutta kun hän ei saa istua eikä maata eikä muutenkaan olluksi, juoksee hän ulos pakkaskirkkaaseen yöhön ja sieltä kala-aittaan kuin hädissään hakien jotakin. Oven suussa on silakkanelikko. Siitä hän sieppaa pari jäätynyttä kalaa ja purra rouskahuttaa ne hampaiden välissä ja on kuin kolotus helpottaisi tästä oudosta lääkkeestä.
Se oli Hambergin ensimäinen hammastauti, jota hän kauhulla muisteli kauan jälkeenpäin ja joka hänen muuten ehjään hammasriviinsä jätti ammottavan sylkyaukon.
* * * * *
Tuuli oli jouluyönä käynyt lännestä, joten saattoi toivoa hyvää kalavuotta. Hiljaiset joulupyhät oli kalastajatuvissa maattu ja syöty, uutena vuotena oli otettu humalat, samoin loppiaisena, jolloin nuoret olivat tanssineet hanurin mukaan suurimmissa tuvissa. Sitten tulivat härkäviikot pitkine puhteineen ja verkkotöineen.