Eräänä iltapuolena olivat Kalle Krokström tyttärineen ja Hambergin veli Kustaa poikenneet Tallskäriin, jossa pikku-Vinter oli pareillaan syöttejä kaupalla. Pikku-Vinter oli entinen alaupseeri, joka oli koetellut maailmassa yhtä ja toista ja nyt ikäloppuna elätteli itseään syöttikalastuksella ja koukkujen teolla. Istuttiin pöydän luona, savuavan kattolampun alla. Patu loikoi keskellä lattiaa, missä kissa leikitteli sen hännänpäällä. Koira oli olevinaan äkäinen, nousi joskus etukäpälilleen näyttämään punaisen kielensä, mutta silloin kissa oli tähtäilevinään katossa olevaan kalakassiin, johon Hamberg oli Fransiljan iloksi pyytänyt tilhen ulkoa pihlajasta. Tilhi istui niska kyyryssä orrellaan, vihelsi väliin haikeasti eikä koskenutkaan vieressä olevaan pihlajaterttuun.
— Sen nyt tiesi ettei Anselmillekaan hyvin kävisi! sanoi Hamberg salaperäisen merkitsevästi. Nyt on jo kolme pojista kuollut ja viime syksynä tuli tytär Anna hulluksi. Bengt taittoi jalkansa iljangolla, Eerikki lähti merille ja jäi sille tielleen! Ja ilmankos olisi Storössä niin paljo kummitellut aikoinaan!
Kalle Krokström ja Kustaa nyökyttivät päätään, he olivat kumpikin senaikuisia miehiä ja tunsivat asian. Mutta Fransilja ja Lyydi kuuntelivat höröllä korvin ja kysyivät yhteen ääneen, mikä siellä Storössä sitten oli kummitellut.
Kuka sen tarkkaan tiesi! Toiset sanoivat että se oli reppuryssä, jonka Korander yhdessä vaimonsa kanssa oli tappanut ja haudannut perunakuoppaan, toiset että se oli eräs Kirkkonummen kalastajaukko, jonka Storöläiset olivat yöllä ottaneet hengiltä saadakseen hänen sumppunsa joka oli täynnä haukia. Koranderin itsensä kävi huonosti, hän hukkui heikkoihin jäihin ja vaimo Anna ei kolmeen vuoteen ummistanut silmiään öillä, vaan väänteli itseään sängyssä voivotellen: »Voi voi voi, koko mun joukkoni, koko mun joukkoni palavaan helvettiin, palavaan helvettiin!» Tätä hän huuteli yöt läpeensä katsoen jäykillä silmillään ja kuulematta mitään, jos joku häntä puhutteli. Päivisin hän oli päästään selvä niinkuin muutkin ihmiset. Että siinä talossa eivät asiat olleet oikein tiesi siitäkin että rukki alkoi yöllä itsestään pyöriä, vesiämpäri lähti liikkeelle nurkastaan ja seinän takaa kuului naputuksia. Storö oli ennen ollut oikea yöpaikka pitkämatkaisille, mutta kun tämmöistä alkoi kuulua, ei sinne poikennut enää kukaan, vaan sousi tavallista kiiruummin läpi salmen, jonka rannalla oli musta sauna.
Siinä saunassa oli hän itse, Hamberg, nähnyt pahan pitävän peliään. Hän oli isänsä kanssa ollut tuulastamassa Storön lahdella syyskuun yönä, kun ukko oli huomannut tulen loimottavan saunan akkunasta. »Mitähän nyt Koranderilla on tekeillä, kun on tuli saunassa yölläkin», oli ukko sanonut ja he olivat huovanneet rantaan katsomaan. Mutta sauna olikin tyhjä ja kiuas kylmillään. Vaan tuskin olivat he päässeet rannasta, kun loimotus taas näkyi ja koko ajan minkä he liikkuivat lahdella aina kotirantaan saakka. Tiesi sen ettei semmoista turhaan tapahtunut! Jotain viatonta verta oli Storöläisten tunnolla ollut!
Nyt puuttui puheeseen pikku-Vinter, joka kaupungista oli tuonut tiedon Anselm Koranderin tapaturmaisesta kuolemasta. Hän arveli että jos ryöstetty tavara olisi toimitettu takaisin surmatun omaisille ja kolmena pyhänä peräkkäin käyty Herran ehtoollisella, olisivat kummittelut lakanneet ja Storöläiset päässeet vähemmillä onnettomuuksilla. Itse hän muisti tapauksen Skoglannista, tiilitehtaan ajoilta, miten kuollut oli tiennyt omaansa kaivata. Siellä oli ollut mies, Reuhka-Kalle nimeltään, rokonarpinen ja rietas suustaan. Hän oli tiilikiertoa ajamassa ja sama Reuhka-Kalle oli rautakangella katkaissut kapteeni Brummertin valkoisen tamman selän, kun se ei totellut hänen hoputustaan. Nimensä oli hän saanut siitä että kesät talvet piti päässään vanhaa karvareuhkaa, ja muuta omaisuutta ei miehellä juuri ollutkaan. No, kerran sitten olivat tiilentekijät pyhäiltana juopottelemassa Pannukakulla, siinä Skoglannin luona, kun jostain syntyi riita ja Reuhka-Kalle lähti vaatteissaan uimaan pakoon Skoglannin puolelle. Toverit tulivat kuitenkin perässä veneellä ja hakkasivat airolla päähän niin että Kalle heitti henkensä ja upposi salmeen. Hän, Vinter, oli ollut onkimassa ylös ruumista, joka pantiin ranta-aittaan, siksi kunnes Öhman ehtisi tehdä kirstun. Mutta sielläkös rupesi kummittelemaan ja kuulumaan outoja ääniä! Brummertin piika oli nähnyt kuinka aitan harjalla oli istunut kokonainen rivi pikkupiruja ja aamulla kun mentiin katsomaan oli ruumis kääntynyt laudoillaan. Tiilentekijät tuumivat keskenään että mikähän sitä Kallea vaivaa ja mitähän se kaipaa, kunnes joku keksi että se kaipaa reuhkaansa, kun se ei eläissäkään raaskinnut ottaa sitä päästään! Ja niinpä olikin: kun reuhka haettiin kuolleen päähän, sai ruumis rauhan eikä aitassa enää kummitellut, lopetti Vinter kertomuksensa.
Nyt huusi Kalle Krokström, joka tunsi käryä nenässään, että puuro palaa pohjaan. Fransilja riensi punehtuen lieden luo ja tarttui kauhaan. Miehet panivat uutta tupakkaa piippuun näyttäen tavallista miettiväisemmiltä.
— Eipä luulisi että syntinen ihminen enää pääsee sieltä kummittelemaan, katkaisi Kalle Krokström vaitiolon, mutta on sitä kuultu niin monta kertaa että uskoa täytyy! Aspön Lindholm-vainaja kertoi minun nuoruudessani että hänellä oli veli, jonka kanssa olivat kerran tehneet semmoisen välipuheen että se joka ensinnä kuolisi, tulisi toiselle kertomaan olostaan haudan takana. Veli oli kippari, ajoi santajaalansa karille ja upposi eräänä marraskuun yönä. No, kului muutama vuosi ja Lindholm oli unohtanut asian, kun eräänä talvi-iltana tämmöisenä kuin tämä, pistäytyy paitasillaan pihalla — millä lie ollut tarpeillaan — ja velivainaa oli tullut hiljaa kuin hiihtäen ja aivan valkoisena nurkan takaa sanomaan: Vieläkös Petter tunnet minut! Mutta Lindholm-vainaalta oli luonto mennyt niin tyystin ettei saanut ääntä kurkustaan ja polvet olivat ruvenneet tutisemaan. Oli kuin tulen alta juossut tupaan, vaan veli oli tullut perässä ja pidellyt ulkoapäin ovenripaa. Silloin oli jättänyt oven raolleen ja hypännyt suinpäin sänkyyn akan selän taakse. Ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun ei ketään kuulunut oli peitteen alta kurkistanut, tönässyt akan hereille ja sanonut: Vedäs tuo ovi kiinni, koirapakana kun juoksi sen auki! Haamusta ei näet uskaltanut hiiskua sanaakaan.
Fransilja on koko illan kuunnellut miesten juttuja. Joskus kulkee kuin kylmänväreet hänen selkäpiitään pitkin, ja kun vieraat ovat lähteneet ja illallinen syöty, alkaa häntä pelottaa tuvan hiljaisuus.
Uni ei tänään ota tullakseen. Ulkona on suojatuuli, vesi tippuu räystäältä, uuninpelti kolahtaa silloin tällöin. On kuin joku huokaisi seinän takana… ehkä se kuitenkin on jää joka ääntelee veden noustessa. Ei nyt kuuluu selvään huutoa… Fransilja katsoo silmät kauhusta jäykkänä kuinka ikkunan hiukan häämöttävästä neliöstä tulee valkoinen haamu, silmät kuopalla. Hän parahtaa ja juoksee kamariin. Hamberg herää siihen että joku ryömii hänen peitteensä alle ja painautuu kiinni hänen kylkeensä. »Minä en uskalla olla yksin tuvassa», saa Fransilja hänelle kuiskatuksi.