Siihen aikaan oli nimittäin Kalle ollut oikea vitsaus omaisilleen ja muille. Kaupungista tullessaan oli hän tavallisesti humalassa ja elleivät Stiina ja lapset silloin totelleet hänen pienintä viittaustaan, raivosi hän kuin pakana. Kerran oli Stiina hänen nukkuessaan uskaltanut piilottaa viinapullon kala-aittaan rysien alle. Kun Kalle heräsi oli hän heti kysynyt sitä. Stiina koetti selittää että pullo oli ollut tyhjä, mutta silloin oli Kalle hypännyt tasajalkaa sängystä, siepannut orrelta luodikon ja uhannut sillä. Stiina ja lapset pääsivät hädin tuskin pakoon salmen taakse ja viipyivät siellä koko yön. Kun he aamulla palasivat, nukkui Kalle lattialla luodikko vieressään. Kostoksi Stiinalle oli hän naulannut tämän kahvipannun kuustuumaisella naulalla tuvan seinään.

Monta yötä oli Stiina saanut maata navetassa tai ladossa kun ei uskaltanut tupaan, josta Kalle oli hänet kyydinnyt.

Kerran kun he olivat syöttejä tarpomassa ja hän oli uskaltanut tiuskasta Kallelle että »souda hiljemmin», oli Kalle ärjässyt että »sinä tässä minua neuvomaan!» ja vetänyt airot ruuheen. Tuuli oli kuljettanut ruuhen selälle Tiirakiveä kohti ja Kalle oli hypännyt sille, päästänyt Stiinan kellumaan nuoran varaan, jonka oli sitassut saapasvartensa ympäri ja poltellut siinä piippua iltaan asti. Naapurit näkivät ikkunoistaan ukon istuvan kivellä ja akan ruuhessa itkevän, mutta antoivat heidän olla omillaan, kun tiesivät Kallen luonteen.

Vaan toisen kerran oli Hamberg ottanut Kallen kouriinsa, pannut pitkälleen siltapalkille ja pehmittänyt kelpo lailla. Se tapahtui vähää ennen suolajuttua, kun Kalle oli vienyt Hambergin veneen Sälskäristä, niin että tältä meni pyyntipäivä hukkaan.

Suolajuttu oli tämmöinen:

Kalle oli lähtenyt kaupunkiin suoloja hakemaan vuotavalla veneellään. Kun suolat oli ostettu ryssän puodista ja säkki viety veneeseen laiturin kyljessä, oli hän tavannut Sepetin torpparin, jonka kanssa oli menty kaupunkiryypylle. Ryyppyä oli kuitenkin kestänyt seuraavaan aamuun asti. Kun Kalle silloin silmät turruksissa oli tullut satamaan, ei veneestä näkynyt kuin nokka ja mastonpää. Se riippui kuin hirtetty rautarenkaassa, oli vuotanut upoksiin ja suolasäkki liuennut veteen. Kotona pahenivat silakat ja Stiina vetisteli naapurien luona.

Sälskärissä taas oli Kalle ollut pahimmalla riehumatuulellaan. Hän oli tullut sinne illalla, kun Hamberg ja Kalle-Kustaa jo olivat laskeneet verkot ja paneutuneet makuulle mäelle pingotetun purjeen alle. Aluksi oli hän tehnyt vain pientä kiusaa, heitellyt kiviä ja soraa purjeen päälle, niin etteivät miehet päässeet nukkumaan. Kun Hamberg oli kieltänyt sävyisästi, oli hän nauraa hihittänyt juoponnauruaan ja vähän päästä olivat taas kivet rapisseet telttaan. Hamberg oli kironnut purjeen reunan alta ja käskenyt olemaan siivolla, mutta kun Kalle oli itsepäinen kuin synti, aikoi hän antaa selkään rauhanhäiritsijää. Kalle oli silloin yrittänyt alta pois, mutta liukunutkin mereen näljäiseltä kalliolta ja kun hän vihdoin oli kömpinyt kuiville, riisui hän vaatteet päältään, lähti ilkialastomana juoksemaan pitkin rantoja, läimähytellen märkiä housujaan kiviin ja kallioihin koko ajan pannen hiu-hiu! Hamberg ja Kalle-Kustaa katselivat teltastaan miehen markkinakujeita naureskellen keskenään. Arvelivat että kylläpähän vähitellen selkiää ja paneutuivat nukkumaan. Mutta aamulla oli Hambergin vene poissa — Kallen oma ruuhi oli päässyt tuuliajolle, hän oli ottanut Hambergin veneen ja lähtenyt Hamnholmiin. Housut ja muut vaatteet olivat unohtuneet rantakiville… Ennenkuin Stiina oli saanut veneen takaisin tuoduksi, oli jo ilta, ja päivä oli kalamiehiltä mennyt hukkaan.

Kun Kalle hyvässä kohmelossa pari päivää senjälkeen poikkesi Tallskäriin, oli Hamberg pannut hänet pitkin pituuttaan siltapalkille ja pehmittänyt yhdellä kertaa sekä tästä että muista kepposista. Kului kauvan ennenkuin Kallella senjälkeen oli asiaa Hambergin puolelle.

* * * * *

Talvi oli ollut hurskas ja hiljainen saaristossa. Kippari Udd ja Kalle olivat pitäneet kokouksia, ja moni viinapullo oli virunut tyhjänä ja surullisena kaapin nurkassa. Mutta Hamberg otti yhä aamunaukkunsa, kuten ennen, todistaen omilla raamatunlauseillaan Rosinaa ja Kallea vastaan, jotka pitivät sitä suurena syntinä, ja Ruotsin rouva eli turhuudessa kuten ennen solmien kaulaansa nauharusetin ja kähertäen otsatukkansa.