Joulupyhinä oli saanut hiukan loikoa ja venyttää raajojaan, mutta uudelta vuodelta oli vouti osoittanut tunkiota navetan seinustalla, joka — periköön piru hänet jos hän valehteli! oli pitkä kuin siitä missä Johannes seisoi luotsivanhimman tuvalle ja sanonut:
— Nyt pojat käymme tämän kimppuun tässä!
Silloin oli hän, Johannes, arvellut, että nyt on paras laittautua reissuun. Oli voudille sanonut että räätäli vaatii tekopalkkaansa ja sen nojalla saanut sisällä olevat rahansa kouraan. Yöllä, kun talo nukkui, oli hän liiterissä nikkaroinut pyörät merimieskirstunsa alle, sillä selässä ei sitä jaksanut kantaa, ja alkanut hinata kirstua Kööpenhaminaa kohti sanoen hyvästit Tanskan maanviljelykselle ja pitkille sontatunkioille, joita hän siitäpuolin aikoi välttää.
Mutta viime tingassa oli käydä hullusti. Yksi pyöristä särkyi tiellä ja kun hän oli korjannut sen ainoalla naulalla, joka oli jäänyt taskuun, meni jo toinen hajalle. Onneksi oli tien vieressä paja, johon hän ikkunasta pääsi ja sai puhalletuksi joitakin tarpeita niin että lopultakin tuli kaupunkiin ja sai pestin laivaan, joka seilasi kauvas mulattien maahan, La Plataan.
Päästyään kertomuksessaan tälle kohtaa, näki Johannes Söröläisten tulevan. Ukko Severin oli oikein norpannahkaisissa liiveissään, kaulassa punainen liina. Muori, joka ontui toista jalkaansa, oli pieni ja hinterä miehensä rinnalla, hän oli ennen markkinoita saanut yhdeksännen lapsensa ja oli tullut kirkoteltavaksi. Tytöt, Eedla ja Lyydi oikoivat hameitaan rannassa ja solmivat uudelleen huivinsa, ennenkuin nousivat mäelle, jossa Johannes jo kätteli ukko Severiniä.
Lyydi oli kaukaa tuntenut Johanneksen. Hän punehtui ja nyppi huivinsa nurkkaa puolittain piiloutuen vanhemman sisarensa selän taakse. Asia oli niin että Lyydi ja Johannes olivat aina katsoneet toisiinsa ja olleet jo puolittain kihloissa, kun Johannekselle tuli kolme vuotta sitten äkkinäinen lähtö merille. Ukko Efraim oli ensimäisen vaimonsa kuoltua nainut Kirsan lesken ja Johannes ei pitänyt äitipuolestaan. Sentähden hän oli hankkiutunut kotoa pois.
Hädintuskin sai Johannes puristetuksi Lyydia kädestä ja sanotuksi pari tyhjänpäiväistä sanaa, kun Sörön muori jo huusi tyttöjä kiiruhtamaan, sillä kirkonmenot alkoivat. Muori ei pitänyt Johanneksen ja Lyydin lähentelemisistä sen jälkeen kun Söröläisille oli tullut riita vuohenlaitumesta.
Sisässä puisessa kappelikirkossa sovitteli luotsivanhin, joka myös teki lukkarin ja suntion virkaa, suolaveden kangistamilla sormillaan numeroita tauluun. Sitten alotti hän virren vetäen pitkään ja vihlovasti kuin sumusireeni merellä. Yksi ja toinen ääni yhtyi häneen miespuolellakin, mutta naispuolella lauloivat kokonaiset penkkikunnat, suhauttaen pehmeästi kieltään Jeesuksen ässien kohdalla.
Virren jälkeen tuli väliaika, jolloin yskittiin, ryittiin ja raapastiin jalkaa.
Nyt nousee hylje avantoon, sanoivat pojat ovipuolessa toisilleen, kun ukko Sileniuksen harmaa pää kohosi saarnastuoliin. Ja kuin vanha tähystävä koirashylje avojääkappaleella pappi silmäili pää koholla seurakuntaansa, laskien karvaiset kätensä raamatun päälle, ennenkuin luki tekstinsä ja alotti saarnansa Joonaasta valaskalan vatsassa. Sillä aikaa kun Silenius selitti Joonaan syntiä väliin hihkaisten ja levittäen kätensä niin että nukkuvien silmät revähtivät selälleen, pujahtivat pojat toinen toisensa jälkeen kauppamieheen, josta sai kahvia nisuleivän kanssa ja varustivat taskuunsa tupakkaa itselleen ja karamellejä tyttöjen varalta.