Mutta nyt oli pidettävä kiirettä, sillä yksi ja toinen lauta oli tietysti vienyt sisäsaarelaisille viestin tapahtumasta.
Päätettiin että kun tuulikin näytti yhä helpottavan, pojat kävisivät kotona vaihtamassa suippoveneen suureen silakkaveneeseen. Löf itse jäisi kuljettamaan lautoja suojan puolelle, josta ne lastattaisiin veneeseen.
Pojat olivat päässeet vasta puoliväliin selkää, kun Ison-Aspön nokan takaa pisti esiin leveä purje. Löf ei sitä huomannut, hän kanniskeli olkapäällään lautataakkoja poikki saaren ja puheli itsekseen. Pieniin silmiin oli tullut tyytyväinen välke.
Mutta kerran kiivetessään taakkoineen mäelle näki hän edessään miehen ja alhaalla rannassa toisen purjeita kiinnittämässä. Se oli Vennström poikineen.
Hänen päänsä kuumeni. Silmät vetäytyivät syvälle ryppyjen väliin. Hetken hän ajatteli ystävällisesti tervehtiä naapuriaan ja sopia lautojen jaosta, mutta sitten sai saaliinhimo voiton, hän levitti kätensä ja sanoi puhaltaen:
— Kaikki on minun! Minä olin ensin täällä!
Vennström ei hillinnyt karsasta mieltään. Hän kävi kiinni Löfin rintapieliin ja sylki suustaan. — Kaikki sinun! Kaikki on sinun! Lahna-apaja on sinun, koskelot ovat sinun, majakat ovat sinun! Ehkä Skytteskärkin on sinun, häh, vastaa kaappari, merirosvo, Aspön tukkakoskelo…
Häh… hää, vieläkö ne ovat sinun?
Miehet kieriskelivät maassa ähkien, kiroillen, takoen toinen toistaan nyrkeillä. Molemmat oli vantteria ja suunnilleen tasaväkisiä. Löf oli jo päässyt päällepäin, kun Vennström sai uuden otteen, kuristi naapuria kurkusta ja kolkutti raivoisasti hänen päätään suuren kiven kylkeen. Äkkiä Löfin kädet heltisivät. Hän jäi hervotonna makaamaan.
Vennströmistä tuntui kuin olisi hän vapautunut painajaisesta, joka vuosikausia oli häntä vaivannut. Hän oli voittanut, kerrankin sai hän pitää kaikki itse.