Hän oli näkevinään kruununmiesten tulevan käsirautoja helistellen noutamaan hänet vankeuteen. Löfin pelastuslippu oli puolitangossa ja Löfin mäellä oli valtava lautatapuli…
Aamulla hän heräsi ennen muita. Hän kuunteli kaikkia ääniä: kuusimetsän kohinaa, veneen kolketta sillan kylkeen, lehmän tyytymätöntä yninää navetassa. Päätä pakotti, aivot olivat yhtenä möhkäleenä. Tietysti oli kaikki jo tullut ilmi, ulkona mäellä odottivat saarelaiset ja kruununmiehet. Mihinkä hän enään pääsisi heidän käsistään?
Mutta ulkona oli loistava lokakuun aamu ja aivan hiljaista. Meri lainehti myrskyn jälkeen, mutta tuulta ei paljon tuntunut. Skoglannin metsä paistoi safraninkeltaisena, Vähän-Aspön haavat olivat verisin täplin kirjaillut. Rastasparvi, joka muuttomatkallaan oli saapunut Aspöhön, äänteli hiljaa tupakoivuissa mäellä.
Ensimäinen seikka minkä Vennström pani merille oli että Löfin vene ei ollut tavallisena paikallaan paalussa. He eivät siis olleet palanneet. Olivat jääneet yöksi Skytteskäriin tahi…
Hän haki kiikarin ja nousi näkökalliolle. Skytteskär keinui pehmeästi loivina mainingeilla kylpien auringossa, mutta mitään liikettä ei siellä näkynyt. Ehkä olivat he meren puolella saarta. Sensijaan nousi Löfin tuvalta savu ja Anna-Mari kuului soutavan yli salmen ja kyselevän jotain Vennströmin väeltä.
Vennström oli jostain saanut uuden rohkeuden ja elinhalua. Hän oli tavannut kiinni siitä ajatuksesta, jota oli etsinyt. Pojille oli ehkä käynyt huonosti…
Kuta pitemmälle aamu kului, sitä levottomammaksi käytiin Löfien puolella. Oli selvää että jotain oli tapahtunut; Anselm ja pojat eivät olisi ilman syytä näin viipyneet. Anna-Mari kyseli hätääntyneenä naapurilta kaikki mitä tämä tiesi. Vennström kertoi tyynesti nähneensä Löfin viimeksi Skytteskärissä, missä he kumpikin olivat keränneet lautoja veneisiinsä. Todennäköisesti oli jotain tapahtunut, mutta mitä, sitä hän ei voinut vielä sanoa.
Lähdettiin etsimään, Anna-Mari tyttöjen kanssa toisella, Vennström toisella veneellä. Skytteskärissä ei ollut elävää olentoa, vain lautoja ja lankkuja pitkin rantoja ja pinossa. Lähikareilta ei myöskään löytynyt mitään merkkiä kadonneista.
Anna-Mari itki koko kotimatkan. Hän oli nyt varma siitä että Anselm ja molemmat pojat olivat hukkuneet purjehtiessaan Skytteskäristä kotiin. He olivat nähtävästi ottaneet liian suuren lautalastin, joten vene ei jaksanut tarpeeksi kohoilla aallokossa, selitti Vennström. Biinus oli hänen puhuessaan ja koko matkan aikana kumman rauhaton. Hän vältteli katsomasta Eveliinaan, joka vähän väliä pyhki silmiään esiliinan nurkkaan.
Iltapimeässä kuului hankojen kitinää ja ihmisääniä tyyneltä selältä. Sieltä olivat tulossa Hamberg ja Kalle Krokström ja perässään he hinasivat Löfin silakkavenettä. Veneen pohjalla oli heillä lakanan alla ruumis. Anna-Mari ei saanut jalkojaan tottelemaan, hän jäi istumaan kammarin sänkyyn. Hän tiesi jo kaikki. Hän ei voinut nähdä poikaansa Eerikkiä kuolleena, vaan käski viedä ruumiin ranta-aittaan. Vennströmska toimitti kuolleen pesemisen ja pukemisen.