Kiipeäminen virkistyttää tylsistynyttä mieltä, jalat kapsuttavat iloisina märssykoriin ja sieltä edelleen pikkusormen paksuisia ylävantteja pitkin huippupurjeen asumasijoille. Äkäinen potku renkaisiin ja purje saa taas kauniin pyöreän muotonsa. Se pullistuu ylpeänä ja minä laskeudun tyytyväisenä alas märssykoriin. Jään sinne haukottelemaan, sillä pasaadeissa ei kiireellä ole sijaa. Sellaista toimintamuotoa ei tunneta siellä, missä tuuli kuljettaa laivaa tasaisesti ja varmasti eteenpäin kuin hiili höyrylaivaa. Suljen silmäni, puristan jalkani lujasti vanttien ympärille ja taidan torkahtaa. Täällä ylhäällä on suloista olla. Keinuminen, merimiehen ainainen kehdonkeinutus, tuntuu täällä ylhäällä paljon voimakkaammin, näköala avartuu aukeaksi, rannattomaksi ulapaksi, jonka tasaisesti taivaanrantaa leikkaava rajaviiva rauhoittaa silmää. Hämärä haihtuu nopeasti, taivas tulee ensin vaaleansiniseksi, sitten tummenee sen väri ja…
Aurinko nousee meren sylistä valtavana näkynä. Se on ensin kummallisen litistyneen näköinen, pyöristyy kultaiseksi palloksi ja juuri ennen merenpinnasta kimmahtamistaan kasvattaa itselleen kultaisen jalan, joka riippuu hetken itsepintaisesti kiinni meren pinnassa todistaen sitä, että aurinko rakastaa meren syvyyttä, jonka vilpoisesta syleilystä se vain vaivoin voi riistäytyä, ja tämän ihanan näyn katsojasta näyttää aurinko nyt suurelta kultaiselta kastemaljalta.
Kultainen jalka katkeaa ja pyöreä hehkuva pallo lähettää minua kohti valojuovan meren tasaisesti lainehtivaa pintaa pitkin — ehkä se ei ollut juuri minulle yksinomaan tarkoitettu, mutta otan kuitenkin sen kiitollisena vastaan nostaen hattuani. Suloinen tyytyväisyyden ja kiitollisuuden tunne valtaa mielen. Maailman ihanuus lienee vain varattu täysin nuhteettomille ihmisille, mutta jostakin syystä on hyvä Luoja säästänyt kauniin rippeen siitä rauhattomille merimiehille, levottomille sieluille, jotka totisesti tätä virkistystä kaipaavat. Se panee ajatukset kiertämään uusilla aloilla, kauneuskäsite avartuu, ihana näky puhdistaa sielua ja sydämestä nousee aivoihin ajatussarja, joka lopullisessa muodossaan on puhtaasti materialistinen, niin kauneusjanoa ja herkkää ihastumishumalaa täynnä kuin se alussa olikin. — Jos sittenkin lähettäisin rahaa kotiin, jos jättäisin puolet palkastani kapteenin talletettavaksi? Jos en kävisi maissa kuin sunnuntaipäivisin? Jos en löisikään puosua? Yksinkertainen sielu voi päihtyä kauneudesta, mutta päihtyminen ei ole vaarallista laatua. Se vain tuo hyvät ajatukset ja hellät tunteet pinnalle. Olen kerran nähnyt karvaisen meriäijän, joka väitti joka aamu kipuavansa märssykoriin näkyä ihailemaan. Auringonnousu eteläisillä merillä on suloinen heijastuskuva maailman kauneudesta. Se ei ole erikoisen väririkas, mutta valtavuudessaan saa se merimiehen tuntemaan oman pienuutensa tässä suuressa kaikkeudessa. Hän vaistoaa sen silloin paljoa paremmin kuin myrsky-yönä ylhäällä mastossa kiikkuessaan, jolloin pikkuisinkin Luojan lähettämä tuulenpuuska lähettää miehen vinkuvaa vauhtia mustaan pimeyteen — — sillä kauneus herkistää sielun, vaara sen vain terästää merellä.
Mietin ylhäällä maailman pahuutta ja hyvyyttä niin innokkaasti, että jo kuulen kahdeksan lasia. Se on merkki vahdinvaihtoon ja yhdellä hyppäyksellä olen vantteja myöten liukunut kannelle.
Siellä tapaan miehet alastomina pesupuuhissa. Yksi kiskoo purjekankaisella sangolla suolaista, vilpoisaa vettä merestä ja kaatelee sitä vuoron jälkeen jokaisen niskaan. Alastomat, ruskeat ruumiit pyristelevät kuin kalat koukussa, ähkäisevät lisää vaatien ja ennenkuin minä olen saanut varusteeni yökylmää vastaan, paidan, lakin ja housut päältäni, ovat kylpijät mielihyvin raajojaan oikomassa auringon lämmittämällä keulakannella. Kansivahti ottaa sunnuntaipäivän työt sillä tavoin vastaan, me, vapaavahti, lähdemme auringonpaistetta tulvillaan olevaan skanssiin aamiaiselle ja sitten nukkumaan kannelle. Ensin kuitenkin mittaamme tarkoin mahdollisen varjon, laskemme, kuinka kauan varjokeila siinä paikassa viipyy, kuinka korkealle aurinko kiipeää ja sitten heitämme patjamme mahtavasti luukulle.
Puolenpäivän aikaan ei varjoisaa paikkaa enää löydy hakemallakaan ja surullisesti huokaisten käymme kokilta kysymässä välipalaa. Toiset saavat, toiset eivät, sillä pitkäviiksinen kokki on armollinen herra, jota vastaan ei vahingossakaan saa pahaa sanaa sanoa. Minä saan kulhollisen papuja ja kiipeän keulakannelle niitä mutustelemaan. Siellä on nyt tyhjää, sillä kansa tuntuu hävinneen skanssiin juttuja kertomaan.
Kapteeni tassuttelee päiväkierroksellaan. Tulee aivan minun papukulhoni eteen, mutta minä vain rauhallisena jatkan syömistäni. Pieni se on herraksi kapteenikin näin kauniina sunnuntaipäivänä. Ei silti, hauska herra hän on, nyt varsinkin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä, sen kuin hytissään tai peräkannella aurinkopurjeen varjossa aikakausilehtipinkkaansa tutkii. Mielihyvä loistaa hänen kasvoiltaan ja hän kysäsee armollisesti:
— Miksi et ongi, poikaseni? Saat minulta koukun.
Tämä pyyntö ei ole niin herttaisen epäitsekäs kuin ehkä saattaisi luulla. Ukko saa miehistölleen taas ilmaisen päivällisen, mutta koska pyynnön täyttäminen ei aiheuta minkäänlaista mielentasapainon häiriintymistä, haen koukun. Sanotaan, ettei koskaan voi olla kaikille mieliksi, mutta tässä tapauksessa väite kellahtaa selälleen. Yhtiö on tyytyväinen — rahaa säästyy — kapteeni on tyytyväinen koska yhtiö on tyytyväinen ja minä olen tyytyväinen, sillä kalastus on mielityötäni ja olisin tänään kuitenkin kalastanut. Kalat eivät mahda olla tyytyväisiä, mutta se on taas jo toinen juttu.
Ryömin halkaisijapuomille tilapäisesti konstruoitu onkivehe varovasti käteeni puristettuna. Onkeen kuuluu pitkä siima, sen päässä koukku, jonka ympärille kapteeni on sitonut lakanastaan repäisemänsä valkoisen palttinakappaleen. Sanoin lakanastaan repäisemänsä, sillä muuta liinavaatetta ei laivalla ole, ellei oteta lukuun muutamien harvojen onnellisten maihinnousupaitoja, jotka taas ovat liian kallisarvoisia tähän tarkoitukseen käytettäviksi.