Näin kaunista tyttöä hän ei ollut ennen nähnyt ja kuitenkin oli hän ennättänyt vaeltaa vähän joka paikassa. Mabelin iho oli häikäisevän valkea, paljon valkoisempi kuin hänen omansa. Tukka oli niin musta, että se näytti metsän varjoissa melkein siniseltä. Se riippui vapaana olkapäillä ja ulottui lantiolle asti. Tytöllä oli siro suu, kalpeat, melkeinpä aavemaisen hennot kasvojen piirteet — ja silmät! Ne olivat pohjattomat, sametinpehmeät ja tuntuivat sisältävän koko maailman hellyyden. George tunsi olevansa kuin lumottu. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan sekarotuisista tytöistä, kanakoiden ja portugalilaisten jälkeläisistä, mutta näin taivaallisen ihanaa tyttöä ei hän sentään ollut uskonut täällä löytävänsä. Mabel oli hento kuin vuoristoheinä, vartalo keinui somassa tahdissa ja yksinkertaisen japanilaismallisen hameen alta näkyivät sirot nilkat.
George olisi saattanut tytön takaisin kylän liepeille, mutta tämä kielsi päätään pudistaen. — Siellä on paljon kai-kaita ja tyttö puisti veitikkamaisen näköisenä päätään. Ne syövät teidät, mister. Hän nauroi pahanilkisesti.
George palasi vuorille. Saapuessaan luolalle näki hän Billin makaavan puron reunalla. Hän sai sairaan väkivalloin kannetuksi sisään, pesi kasvot ja hautoi polttavaa päätä kylmällä, raikkaalla vedellä.
Hän istui koko iltapäivän luolan suulla auringonpaisteessa. Ajatukset pyörivät aamuisessa matkassa, johtuivat siitä kuumeessa makaavaan mieheen, siitä kiniiniin ja siitä taas takaisin ajatuksien lähtökohtaan, tummatukkaiseen Mabeliin, tämän Jumalan koristaman ja pahansuovien ihmisten asuman saaren helmeen. Hän tunsi laskevansa kärsimättömänä tunteja ja ajatus herätti hänessä naurua. Oliko nyt aika rakastua, nyt kun Bill tarvitsi kipeästi hänen hoivaansa? Hän häpesi omaa heikkouttaan.
Mutta kuitenkin! Tyttö seuraisi häntä nyt aina suloisena kuvana. Hän oli herkkä ihastumaan, sen hän tiesi entisistä kokemuksista, mutta nyt oli tunne syventymässä häneen hurjana ja intohimoisena. Hän oli nyt Hawaiilla ikuisen auringon ja lemmen saarilla — antaa siis kohtalon tarjota hänellekin jotain saarten antimista. Tässä olisi kuitenkin jotain muistelemisen arvoista kotimaahan palattua.
Mabel kiipesi hengästyneenä kohtauspaikalle. Hänellä oli suuri kantamus bambuvasussaan. Miten mister saisi ne kaikki ylös vuorille? Hän puhui kiihkeänä ikäänkuin pelokkaasti ja samettisilmien syvyydessä oli nyt arka, kaihtava ilme.
George tunsi pelon tytön olemuksessa ja vaati lempeästi selitystä. Tyttö ei puhunut mitään, katseli vain raukeasti alas laaksoon. George vaati nyt tiukasti selitystä. Hän tunsi itsensä kurjaksi raukaksi, joka asetti suloisen hennon tytön vaaroille alttiiksi. Tyttö oli varmaan kokenut jotain ikävää.
— Isä kielsi minua enää menemästä lähteelle, selitti tyttö viimein. Isä näki teidät aamulla ja arvasi minne olin matkalla. Oh, isä on hyvä, mutta minulta menee pian maine. Ei kukaan huoli enää minusta, pian pojat tuovat kauniit korallit toisille tytöille ja Mabel saa olla aina yksin. Ei kukaan koske valkoisen miehen tyttöön.
George kuunteli hämmästyen. Tyttöhän puhui niinkuin hän olisi jo ennättänyt tehdä jotain pahaa, niinkuin hän omistaisi jo tytön! Hullunkurista! Hawaiin tytöt näyttävät olevan nopeita sepittämään tulevaisuudenkuvia.
— Oh, miss Mabel, hän lausui äänen värähdellessä, älkää pelätkö. Minä en tule enää. Tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme. Hän osoitti vuorien siniseen usvaan.