Ajatus pysähtyy tähän, töksähtää paikoilleen, ja keinuvasta liikkeestä johtuva raukaiseminen ei salli enää ajattelua. Täällä ikuisen auringon ja sinisen taivaan alla on ainakin se hyvä puoli tarjona, että ajatukset väsyvät kesken. Ei tarvitse vaivata päätään, ei muuta kuin haukottelee ja tirkistää taivaalle. Hyvä on olla, miksi siis ajattelisi turhia, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kyllä ne kuitenkin vielä joskus tulevat esille. Nyt vain pää typötyhjäksi ja suloinen haukotuksen virnistys suupieleen, täällä, missä koko elämä alkaa ja päättyy pitkällä haukotuksella.
Kuuntelen puomien hiljaista, surunvoittoista natinaa. Siihen sekoittuu alhaalta laivakyökistä kuuluva kattiloiden kalina. Ruuanhaju leviää puomille asti ja mieleeni nousevat rakkaat muistot. Näin makasin ennen kotipientarella ja yhtä hyvä oli ollakseni. Kyökistä kuului silloinkin kattiloiden kalinaa, ja nälkäistä vatsaa kiihoitti samea höyry, joka äidin nostaessa kattilan kantta levisi ulos pihanurmikolle saakka, missä minä loioin ja kuuntelin sirkan soittoa ja heinän huminaa. Yhtä pehmeä oli makuusijani, yhtä leppoisat tunteet valtasivat silloinkin mieleni ja tunsin olevani valmis syleilemään vaikka koko maailmaa. Näin nytkin — olisin tahtonut koko maailman vierelleni puomille, olisin näyttänyt tropiikin meren kauneuden ja puhunut muutamia sanoja pasaadituulesta, joka merimiehelle antaa esimaun odotettavasta taivaasta; silloin kun jalkapertti pettää ja ruumislautaa hiljaa kallistellaan laivan reunan yli.
Peräkannella oleva kello kilahtaa pehmeästi. Lähden ruoriin. Tartun rattaaseen ja laskettelen komeasti aaltoa ylös, toista alas. Mielen täyttää mahtavuuden tunne. Minä juuri ohjaan tätä laivaa eikä kukaan muu. Käännän keulan tahallani pois kurssilta vain näyttääkseni, että voin parilla sormeni liikkeellä kääntää koko suuren aluksen haluamaani suuntaan. Keulan kohotessa aallon harjalle kyyristyn vaistomaisesti, ikäänkuin laivan koko etuosa, mikä nousee jyrkkänä seinänä eteeni, olisi putoamassa päälleni. Keulan painuessa aaltoon nousen perän mukana ylpeänä korkealle. Niskani suoristuu ja katson ylpeänä alhaalla olevaa maailmaa, joka kulkee sinne, minne minä sen haluan ohjata. Purjeet ovat pullollaan ja niiden pintaa pitkin käy tasainen hento väristys, auringonsäteet kisailevat taklauksen mustassa yksitoikkoisuudessa, ja kuuma kansi lähettää väreilevän lämpöaallon ylös avaruuksiin. Mastot heiluvat ja taipuvat ilman väreilyssä ja saavat kummallisia muotoja. Kaikki kannella olevat esineet kadottavat kiinteät ääriviivansa ja joutuvat omituiseen väräjävään liikkeeseen. Kompassineulan heilahduksia on turha seurata, sillä jo purjeiden pulleudesta tietää suunnilleen, onko laiva kurssilla vai ei.
Tulee yö, Aurinko on jo kadonnut ja tähdet syttyvät. Haen Etelän ristin taivaalta ja tuijotan siihen herkeämättä. Se tuntuu olevan vähän vinossa, ehkä ovat monet sen ihailijat ajatuksillaan kiskoneet sitä liian usein maata kohti? Tähdet ovat ihmeellisen kirkkaita, paljon kirkkaampia kuin siellä kotona.
Yön tenho saa ajatukset harhailemaan ylimaailmallisissa asioissa. Kukahan ja keitä mahtaa asua tuossa tähdessä? Ehkä on sielläkin meriä ja laiva juuri ulkona ulapalla, niin pitkällä muusta maailmasta, että ajatuksetkin tarvitsevat seitsemän penikulman saappaat kotiin ennättääkseen ja sieltä palatakseen. Ehkä nojaa sielläkin tämänkaltainen uneksija parraspuuhun?
Perämies kipuaa pyjamissaan ruorirattaan ääreen ja halkaisee ruorikellon äänellä yön suhinan ja laivan rungon hiljaisen valittelun.
Kaukaa, kuin toiselta puolen maailmaa, kantautuu tähystäjän surunvoittoinen huuto:
— All is well, sir!
Minä haen patjani ja heittäydyn luukulle.