"Amy Turner" laski täysin purjein laguunin aukosta sisään. Merimies rannalla olisi varmaan ihaillut purjeiden nopeaa kokoonkäärimistä, niin sulavasti ja nopeasti se kävi. "Amyn" mastot paljastuivat parissa minuutissa ja signaalin saatuaan pudotti kirvesmies ankkurin kuulaaseen veteen.
Ei ollut näillä vesillä ukko Landenin kaltaista kapteenia, ei sellaista kuunariparkkia, joka olisi päivääkään pysytellyt "Amy Turnerin" vanavedessä. Laiva oli ansainnut maineensa Patolon helmisärkkien valtauksessa. Kaksitoista laivaa lähti yhteisestä sopimuksesta yhtä aikaa Aucklandista kilpapurjehdukseen. Joka ensin pääsisi perille, se olisi särkkien omistaja. "Amy" oli jo toista päivää puhdistellut simpukoita, kun toiset pudottivat ankkurinsa riutan ulkopuolelle. Nyt oli laiva jo vanha ja yksi hyvä sysäys korallisärkkään olisi repinyt sen kappaleiksi, mutta sitä sysäystä ei tullut milloinkaan, siihen oli ukko Landen liian viisas. Hänellä oli omat korttinsa ja "Amy" oli monesti lasketellut maininkien voimalla riuttojen välistä. Parin minuutin kuluttua olisi kanoottikin murskautunut samassa paikassa.
Olimme Papeteessa, Tahitin iki-ihanalla saarella kopralastia odottamassa. Sesonki ei ollut vielä alkanut, mutta me tiesimme, että jo viikon kuluttua olisi laguunin hietikkopohja täynnä lukemattomia ankkureita.
Meitä oli monta laivalla, mustasta neekeristä aina kalpeakasvoiseen tasmanialaiseen messipoikaan asti, jonka maidonvalkeasta ihosta auringonsäteet häveten kaikkosivat pois. Sopu oli mitä parhain, olimme ensimmäisiä merimiehiä arkkipelaagien ensimmäisellä laivalla — kukaan ei kuvitellut pääsevänsä meidän nenällemme hyppäämään. Olimme redin herroja, niinkuin sanonta kuuluu.
Aurinko oli korkeimmillaan ankkurin pudotessa kirkkaaseen veteen. Kuumuus tuntui hautovalta ja kannen raoissa kiehui piki ropsahtaen. Vesi näytti viileän suloiselta ja palmumetsikkö laguunin liepeillä lupasi paratiisin ihanuuksia. Alkuasukasvaimot tulivat niinivasuineen rantaan vaatteita huuhtomaan, vähän kauempana pulikoivat tummat saaren perintöprinssit rantamainingeissa ja kaupungista kuului surisevaa ääntä, joka todellisuudessa tuli tehtaista, mutta joka ensikertalaisesta tuntui kaupungin asukkaiden siestakuorsaukselta. Tasainen surina vaikutti hiljaiselta määräykseltä mennä varjoon lepäämään ja useimmat näkyivät sen siksi käsittäneen, mutta kevytkenkäisimmät valmistautuivat maihinmenoon.
Täälläpäin ei Luojan kiitos tarvitse vaatteita. Valkoinen paita, siniset housut, puolikengät ja hattu veikeästi kallellaan — siinä puku millä Aissoja ja Yvonneita hurmataan. Me olimme korkeassa kurssissa ilman takkiakin. Kapakkojen emännät ja tytöt olivat monta viikkoa pohtineet, millä huvitushalumme tyydyttää; heillä oli varastot, meillä rahat, ja ennenkuin ilta-aurinko olisi ennättänyt vaipua palmujen taa, olisi Papeteen poliisilla paljon puuhaa. Poliisiprefektuurissa odotettiin kopra-aikaa pelolla ja vavistuksella. Syytäkin oli, mutta siitä me viisi välitimme…
Niin kuului viimein vapauttava huuto: "Go ashore!" Messipoika souti ja puosu piti mahtavana perää. Muut onnelliset, Charley, kokki ja minä vaivuimme suloiseen haaveiluun. Tuskinpa on mitään jännittävämpää kuin ensikertainen käynti satamakaupungissa pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.
Leppoisa mies oli Elias, kokki. Hänen elämäntarinansa olisi ollut yhtä leppoisa, ellei viinapulloa olisi maailmassa löytynyt.
Kokit ovat merkillistä väkeä. Kun näet heidät ahtaassa laivakyökissä tärkeän ja viisaan näköisinä soppaa maustavan, et uskoisi, että heilläkin on maallisia intohimoja ja mielitekoja. Ihmisen erehtyväisyyttä! Kokit ovat oikeita susia lampaitten nahoissa ja tässä aion sen todistaa.
Oli aikoja, jolloin Elias otti sekä aamuauringon että ilta-auringon korkeuden pullonpohjan lävitse; oli aikoja, jolloin pikkuäijät ajoivat hänet ylös märssykoriin siellä istuvilta enkeleiltä apua pyytämään, ja oli aikoja, jolloin Elias-raukan silmien edessä vaelsivat siniset ja punaiset sisiliskot viekkaasti häntäänsä heiluttaen, mutta sittenkin olisi väärin sanoa häntä patajuopoksi. Hän otti ryypyn, kaksikymmentä, mutta pysyi joskus vuosikymmeniä vesipoikana. Hän oli kuitenkin sellaisia miehiä, joita mieluimmin näkee pikku hutikassa. Selvänä ovat he kuivia ja jäykistyneitä kuin kapselitangot, mutta kaadappas kolme hyvää rommiryyppyä odottavaan kurkkuun! Silloin laukeavat ruostuneet nivelet, taivas aukeaa ja he syleilisivät koko maailmaa. Ennen niin tyrehtynyt kielenkäyttö on muuttunut vuolaaksi sanavirraksi, josta et erota muuta kuin — anna lisää — näin me tanssimme Venezuelassa ja näin ne hyppivät sammakot Osakan riisipelloilla. Hih! Silmät pyörivät, korvat heiluvat ja jalat lyövät kuin rumpupalikat tahtia ankkurikettingin natinalle. He puhuvat yhdessä illassa koko kuukauden sanavarastonsa. Näin putoaa suloisuus ja ihmisrakkaus heidän päälleen, ja silloin vasta heidän kanssaan jaksaa illan olla.