Oikeastansa Pariisin Yliopisto ei sisältänyt yhtä ainoata yhdys-kuntaa, vaan koko seitsemän kappaletta, jotka tavallisissa tapauksissa seisoivat vallan erillänsä. Nämä olivat: Jumaluus-opin tiedekunta, Lainopin tiedekunta (Facultas Decretorum), Lääke-opin tiedekunta, ja Taidetten tiedekunnan neljä Kansakuntaa. Näistä Lainopin ja Lääkeopin tiedekunnat olivat kovin vähäpätöisiä, mutta muut sitä mahtavammat. Jumaluus-opin tiedekunta ei kuitenkaan lie ylipäänsä lukenut paljon enempää kuin 100 opistolaista, lukematta ne jotka kuuluivat kerjääjämunkkien veljyyteen; mutta Taidetten tiedekunnassa näyttää opistolaisten lukumäärä nousseen melkein 900:aan, nimittäin Ranskalais-kansakunnassa noin 400, Pikardialais- ja Normandialais-kansakunnissa lähes 200 kummassakin, ja Englantilaisessa kansakunnassa noin 60. Lisäksi tekivät Bakkalariotkin melkoisen lukumäärän, Jumaluus-tiedekunnassa noin 70, mutta Taidetten tiedekunnassa arviolta 270. Hallitus ei täällä niinkuin Bolognassa ollut Opistolaisten käsissä; sillä nämä pysyivät ala-ikäisyyden arvossa (in statu pupillari) siihen asti kun olivat Maistereiksi tulleet. Ainoastaan Maisterit, sekä ne jotka luentoja pitivät (Regentes), että nekin jotka eivät pitäneet luentoja (Non-regentes), saivat kansakunnan tiedekunnan asioissa olla osalliset. Regentiä näyttää olleen ylipäänsä: Ranskalais-osakunnassa 60, Pikardialais- ja Normandialais-kansakunnissa 25 kummassakin ja Englantilaisessa 11, tai niillä paikoin. Jumaluus-opin Regentimaisterit näyttävät nousseen noin 40:een. Nämä numerot eivät anna mitään tarkkaa määrää, mutta osoittavat edes jonkin-moisesti Tiedekuntien ja Kansakuntien keskinäistä suuruutta. (Ks. Thurot, de l'organis. de l'Univ. de Paris. sivv. 41, 92, 136, 139 (additions, siv. 3, 4). Hän arvelee opettajat ja oppilaiset yhteensä 1700:ksi.)

Jumaluus-opin, La'in-opin ja Lääke-opin tiedekunnat valitsivat kukin esimiehensä (Syndicus Jumaluus-opillisessa, Decanus muissa tiedekunnissa) vuodeksi tai kahdeksi vuodeksi, mutta kukin kansakunta valitsi joka kuukaudelta Prokuratorin, joka kuitenkin saattoi tulla jatketuksi. Paitsi sitä oli kullakin kansakunnalla rahavartiansa, joka ainakin Englantilaisessa kansakunnassa valittiin joka vuosi Matheuksen päivänä (Syysk. 21 p.). Kukin kansakunta toimitti ja voimissa piti omat koulunsa eli luku-salinsa, teki itsellensä omat säännöt, hallitsi omat raha-asiansa ja palveli erinäisiä suojelus-pyhiä. Mutta yhteisiäkin asioita oli heillä joitakuita, esm. Taidetten tiedekunnan etu-oikeudet ja ne seikat jotka koskivat Licentiati- ja Maisteri-arvoihin. Näissä tiloissa kaikki kansakunnat olivat yhteisenä tiedekuntana ja valitsivat yhteisen esimiehen, joka kutsuttiin Rehtoriksi. Rehtori, jonka virka ensiaikoina kesti ainoastaan kuukauden mutta sitten aina kolme kuukautta, asetettiin sillä lailla, että jokainen kansakunta määräsi valitsija-miehensä (Intrans) ja nämä neljä valitsivat tähän ylimmäiseen virkaan jonkun Maisterin Taidetten tiedekunnasta. Kun Taidetten tiedekunta yhteisissä asioissaan neuvoa piti, niin kukin kansakunta keskusteli erinänsä ja antoi Prokuratorinsa kautta äänensä, mutta Rehtoripa nämä neljä ääntä yhteen sovitti. Tästä näkyy, että koko Taidetten tiedekunta ei ollut mikään yhdyskunta vaan ainoastaan liittokunta. Mutta Taidetten tiedekunnan Rehtori oli myöskin koko Yliopiston esimies. Tämä etevyys tuli arvattavasti siitä, että Taidetten tiedekunta oli Yliopiston alkuperäisin ja lukusin osa ja kaikkien ensiksi oli vapautunut kirkollisen vallan alta. Rehtori siis oli Pariisin kaupungin mahtavia ja koko Yliopiston edusmies. Kun kaikkien Tiedekuntien ja kansakuntien yhteisiä asioita oli keskusteleminen, niin Taidetten tiedekunnan Pedelli kulki kutsumassa muutkin Tiedekunnat kokoon, tätä käskyä kansakunnat ja Tiedekunnat noudattivat. Rehtori esitti keskusteltavan asian ja nyt kaikki seitsemän yhdyskuntaa lähtivät eriksensä päättelemään. Päätettyänsä antoivat kukin äänensä Prokuratorien ja Dekanien kautta, ja nämä seitsemän ääntä sovitti Rehtori yhteen. Mutta yhdyskuntien itsenäisyys oli kuitenkin niin suuri, että valttämattömästi vaadittiin äänten yksmielisyys, jos päätöstä piti tuleman. Sama vaatimus oli Taidetton tiedekunnankin päätöksissä ja pöytäkirjoissa luetaan alinomaa, ett'ei muka yksikään ainoa vastustanut (nemine penitus reclamante).

Joka nykyaikoina ajattelee Yliopistoa, se näkee hengissänsä komeita rakennuksia, missä kruunun palkkaamat opettajat toimittavat virkansa kruunun tekemien asetusten johdosta. Ei mitään semmoista löytynyt tässä muinaisessa Pariisin Studiossa. Opettajat saivat määrätyn maksonsa kultakin oppilaiselta ja saattoivat sen ohessa nauttia tulot jostakusta kirkollisesta virasta kotiseuduillaan. Lisäksi jokainen kansakunta jakoi muutamissa vuotisissa tiloissa jonkun rahasumman Regenti-maistereillensa. Joka vuosi ne Maisterit, jotka tahtoivat opettamaan ruveta, pyysivät kansankunnaltaan kukin koulunsa eli lukusalinsa. Nämä Taidetten tiedekunnan koulut olivat melkein kaikki Pahnakadun varsilla (vicus Straminis, rue du Fouarre), jonka suut vuodelta 1403 alkaen olivat suljetut salvoilla, ett'ei ajokalut pääsisi oppiharjoituksia häiritsemään. Erinäinen vartia (claviger) avasi ja sulki nämä salvat, mutta kaikkien koulujen avaimet taas Ranskalais-kansakunnan Pedelli säilytti. Koulujen sisustus oli mitä halvinta olla taitaa. Perässä seisoi matalan lavan päällä pulpetti ja istuin, jossa Maisteri istui, puetettuna mustaan kauhtanaan, jonka päähine oli vuorattu oravinahoilla (cum caputio fourrato de minutis variis). Mutta oppilaiset istuivat itse permannoilla, jotka tavallisesti peitettiin oljilla tai ruohoilla. Tämä nuorukaisten alhainen asema pidettiin itse opetukselle niin tärkeänä, että kun aiottaisin oli ruvettu penkkiä toimittamaan, kaksi kardinalia eri aioilla (1366 ja 1452) katsoivat tarpeelliseksi kieltää tämmöisen ylöllisyyden, joka vain muka ylpeyttä synnyttäisi, — ja samate Suomenkin kouluissa, joihin samaa vahingollista tapaa näkyy siirtyneen, veisattiin valitusta:

"En quondam timuistis magistros, dum sedistis vos in pulveribus"; —

suomeksi:

Kas, muinoin eli nöyryys, kun vielä, selkä köyryss', pahnoissa istuttiin.

Pahnat myytiin itse koulu-kadulla, joka arvattavasti siitä oli saanut nimensäkin. Mikä tämmöisten kontujen komeus saattoi olla, on helppo ajatella. Joka 19:nnellä vuosisadalla katselee Sorbonnen lukusaleja, havaitsee kenties, että siivon puolesta muinaiset tavat eivät ole kokonaan hävinneet. Itse rakennukset olivat arvattavasti yhtä halpa-muotoiset kuin sisustuskin. Ainoastaan suuremmat kollegiot, jotka olivat yksityisten kustannuksella rakennetut varsinkin Jumaluus-oppilaisten asunto- ja oppi-paikoiksi, sekä luostarit ja kirkot, joita jo löytyi koko joukko täällä Genoveva-vuoren ja Seine-virran välillä, lienevät tarjonneet komeampaa ulkomuotoa ja avarampia saleja. Näissä luostareissa ja kollegioissa pidettiin tavallisesti kaikki suuremmat yliopistolliset kokoukset ja juhlat. Kun koko Yliopisto tuli yhteen, oli kokous-paikkana Pyhän Mathurinon luostari lähellä niitä Romalais-kylpyhnoneen jäänöksiä, joiden päälle Cluny'n abboti myöhemmin rakensi komean asuntonsa. Taidetten tiedekunta kokoontui joko samassa luostarissa tai Juliano-köyhän kirkossa (S:t Julien-le-Pauvre) lähellä Pikkusiltaa; ja samate osakuntienkin kokoukset tapahtuivat mainituissa paikoissa tai milloin missäkin.

Luonnollista on, että tavat ja menot kantoivat sitä jumalista muotoa, joka on keskiaialle niin omituinen. Kollegioissa, joiden asujamet seisoivat ankarien, vaikka usein rikottujen sääntöjen alla, löytyi tavallisesti omat kappelit, joissa jumalan-palvelusta vietettiin. Kansakunnat ja Tiedekunnat taas viettivät useita erinäisiä juhlia vuoteensa, messuilla ja muilla katolisilla menoilla. Niinpä esm. Kynttilänpäivä (Dies Purificationis), sekä Katrinan ja Nikolaon päivät (Marrask. 25 ja Jouluk. 6 pp.) olivat semmoisia juhlia, joissa jumalanpalveluksen jälkeen jaettiin kansakunnan kassasta rahaa Regenti-maistereille. Samalla lailla kukin kansakunta kunnioitti myöskin erityistä suojeluspyhäänsä, joka Englantin kansakunnassa näkyy olleen pyhä Edmund, eräs Cambridge'n entinen pispa. Että nämä kirkolliset juhlamenot olivat loistavia ja sen aian raha-arvon suhteen tyyriitäkin näemme kansakunnan tilikirjoista; sillä paljastansa vaksikynttiiöihin kulutettiin toisinaan noin kahdeksan-kolmatta solidoa, eli, lähes yhtä paljon kuin tavallisen varakas opistolainen kulutti kuukautiseen elatukseensa. Mutta emme kuitenkaan saa luulla, että tämä jumalisuuden muoto istui aivan syvässä. Messun ja muiden kokoustensa jälkeen meni koko kansakunta, s.t.s. Maisterit ja olletikkin Regenti-maisterit, tavallisesti kapakkaan, jossa syötiin suuhunsa ja juotiin sydämmeensä, mitä kansakunnan kassaan oli jälille jäänyt. Näissä kassoissa ei koskaan tehty mitään säästöä, vaan useammin rahavartia sai itse lisätä omasta kukkarostaan. (Se on tästä yhdyskuntien köyhyydestä kuin Crevier (IV 54) sanoo: "La doctrine et la vertu, voilà leurs richesses". Kauniisti kyllä!) Yhteisistä asioista valitettavasti ei pidetty suurta huolta, vaikka taas kansakunnan pidoissa uskollisesti saapuvilla oltiin. V. 1417 täytyi Englantilais-kansakunnan päättää, että ne Maisterit, jotka eivät tulisi kokoukseen, eivät myöskään saisi kokouksen jälkeen kapakkaan tulla; oli muka havaittu, että edelliseen paikkaan kokoontui vain 4 tai 5, mutta jälkimäiseen 30 (Thurot, main. kirj., siv. 32.). Paitsi näitä kansakunnallisia pitoja löytyi muutoinkin runsaasti tilaisuutta juominkeihin. Uudet Maisterit tekivät vanhoille Maistereille tuliais-pitonsa (pro jucundo adventu) ja samalla lailla opistolaistenkin joukossa nuo vasta-tulleet "kelta-nokat" (becs jaunes. bejauni, joista Virsikirjammekin N:o 267 tietää veisata: "Beanit nyt elävät ilkiäst") olivat pakotetut laittamaan täysi-sulkaisille toverilleen hupainen iltanen (bejaunium). Ylipäänsä sekä opettajat että oppilaiset rakastivat paljon kapakoita, mutta riitaantuivat usein hinnasta kapakoitsijan kanssa. Aian tavat olivat meteliset ja Englantilais-kausakunnan jäsenet kuuluu olleen enemmin kuin muut taipuvaisia kahakoihin ja juopumukseen. Koko Taidetten tiedekunnassa, missä itse opettajat iältänsä olivat melkein samalla tasalla kuin oppilaisetkin ja edelliset usein tavattiin osallisina jälkimäisten vallattomuuksissa, oli aina yltäkyllin meteliä ja melua. Mutta myös Jumaluus-opinkin arvolliset herrat eivät suinkaan olleet vilppiä vailla. Näin asian ollessa, ei suinkaan syyttä laulettu:

"Madame la Haute science à Paris s'en vint, ce me semble, Boire les vins de son celier"; —

se on: