Rouva Korkia-oppisuus Käypi
Pariisiss' asioitaan: —
Juomassa viinit kellaristaan.

Luonnollista on, että Yliopisto usein kyllä riitaantui kaupungin hallituksen kanssa niiden häiriö-tekojen tähden, joita Yliopiston jäsenet tai alamaiset harjoittivat. Yliopiston etuoikeuksia oli sekin, että kaupungin vouti (prevôt) ei saanut ketään siihen kuuluvaa miestä rangaista; mutta tätä sääntöä ei aina voitu noudattaa. Tästäpä ankaria riitoja. Sattui esm. tapahtumaan, että opistolainen oli pannut palvelijansa viiniä hakemaan. Tämä riitaantui kapakoitsijan kanssa hinnasta ja sai selkäänsä. Sen kuultua, hänen isäntänsä suuttuu silmättömäksi, kokoilee muita toveriaan ja nyt mennään miehissä kapakkaan, missä pöydät ja penkit särjetään ja itse kapakoitsijaa piestään hengettömäksi. Naapurit rientävät avuksi. Prevôti tulee sotamiehineen; — aljetaan piirittää pahantekijäin asuntoa. Viimein tappelun perästä, jossa muutamat kahden puolen ovat henkensä heittäneet, otetaan mokomat opilliset herrat voudin talteen. Mutta nyt yltyy koko Yliopisto; luennot tauotetaan, opettajat oppilaisineen uhkaavat jättää Pariisin hyvästi ja siirtyä muualle, missä muka heidän oikeuksiaan pidetään paremmassa arvossa. Tästäkös Pariisille ahdinkoa; sovintoa ruvetaan hieromaan ja asian loppu on se, että pahantekijät jätetään Yliopiston tuomion alle, missä pääsevät vitsoilla, kun olisivat ansainneet hirsipuun.

Oli tapa sanoa, että moni joka Pariisiin lähti hakemaan seitsemän taidetta, ei löytänyt kuin seitsemän kuoleman-syntiä, ja että Pariisi oli sukkela pyytämään sieluja pauloihinsa. Mutta kaiken sen ohessa oli Pariisi kuitenkin korkean opin pää-pesä, ja siitä syystä sinne yhä tulvasi nuorukaisia kaukaisimmista maista. Siihen aikaan ei vielä tietty mitään nyky-aian kulkuneuvoista ja posti-laitoksista, ja kaukaisuudet siitä syystä olivat vielä suuremmat, kuin mitä ne matkamitan tähden olisivat olleet. Tosin kansakunnat valitsivat itsellensä Pariisin porvarien seasta lähettäjöitä, joiden piti toimittaman kaikki lähetettävät opistolaisten ja heidän kotimaidensa välillä; mutta epäillä täytyy, ulottuiko tämä lähetys-toimi niin kauas kuin Suomenmaahan saakka. Luultavaa on, että Turun ja Hansa-kaupunkien välillä lähetys-toimi valvottiin Suomesta päin, ja että ainoastaan loppumatka oli Pariisilaisten lähettäjäin holhottavana.

Mutta jos Pariisin kaukaisuus ja Pariisin tavatkin näytti estävän Suomalaista sinne tulemasta, niin Pariisin omituinen surkea tila juuri Olavi Maununpoian aikaan oli kolmantena kammona, eikä suinkaan vähimpänä. Meidän täytyy itse aineemmekin tähden poiketa katsastamaan tätä Ranskan surkeutta näinä vuosina.

V.

Ranskanmaan kärsimykset ja Pariisin surkeus.

Kansakuntien historiassa tapahtuu toisinaan, että kansallis-henki näyttää ikäänkuin paenneeksi ja ruumiin osat alkavat hajota katoovaisuuden omaksi. Kaikki kansalliset vitsaukset, tapain turmio ja varain menetys, ulkonainen sota ja sisällinen eripuraisuus, karttuvat tämmöisinä aikoina karttumistansa, Jumalan vihan kaikki maljat ovat silloin ikäänkuin vuodatetut maan yli, ja sen kansan viimeinen tuomio näyttää lähestyvän. Mutta silloin tapahtuu myöskin toisinaan, että kansallisuuden syvimmistä kätköistä kuohuu ylös joku ennen salattu elämän-lähde, joka vuodattaa uutta jäntevyyttä raukeneviin jäseniin. Semmoista esimerkkiä osoitti Ranskan maa ja kansa alkupuolella 15:ttä vuosisataa.

Minun ei tulo tässä kertoa tämän surkeuden synty ja moninaiset vaiheet, kuinka kuninkaallisen huoneen jäsenet olivat väijyneet toisiansa verisellä kostonhimolla, kuinka maan ylimykset ja itse kansakin näissä riidoissa olivat hävittäneet toisiansa ryöstöllä ja murhalla, ja kuinka vihdoin valtakunta oli heitetty muukalaisten saaliiksi, jotka muukalaiset sittenkin osasivat paremmin ja järjellisemmin hallita kuin maan oikeat isännät. Mutta muukalainen hallitus on aina kansallisen vapauden surma, ja tällä onnettomalla aialla, jolloin Olavi Maununpoika Ranskaan tuli, tuskin enää löytyikään Ranskanvaltaa. Pariisissa ja koko Pohjois-Ranskassa vallitsivat Englantilaiset, aseiden oikeudella ja kuninkaallisen lapsen Henrikki VI:nnen nimellä, jonka nerokas setä, Bedford'in herttua, taitavalla kädellä ohjasi Englannin asiat mannermaalla. Tämän Englannin herruuden liittolaisena seisoi Ranskan mahtavin vasalli, Burgund'in herttua, joka isänsä murhan tähden oli yltynyt leppymättömään vihaan valtakunnan oikeata perillistä vastaan. Tämä valtaperillinen taas, Kaarlo VII, oli tosin vielä herrana etelä-puolella Loire'a, mutta häntä itseänsä hallitsi kehno, keskenään kapinoitseva, mielittelijä-joukko ja hänen sydämmessään näkyy asuneen tylstyttäväinen epä-luulo omaa la'illista syntyänsä vastaan. Näin rikki-raadellussa maassa kesti sota yhä vuosikaudet, ei tarkka ja järjestetty sota, jonka perästä rauhaa jos jommoistakin olisi ollut odotettavana, vaan hajallinen ja näännyttävä sissi-sota, joka riudutti maan voimat niinkuin auttamaton hivutus-tauti. Vihdoinpa Bedfordin herttua loppu-vuodelta 1428 näytti aikovan viimeisellä iskulla lopettaa Ranskalta hengen ja kärsimiset. Hänen sota-joukkonsa marssivat Loire'a vastaan ja pian oli Orleansin kaupunki suljettu ankaralla piirityksellä.

Silloin tuli pelastus arvaamattomalla, ihmeenkaltaisella tavalla. Koko kansakunnassa tapahtui paraikaa joku mahtava hengellinen pöyristys. Jokainen tunsi ja tiesi, että isänmaan viimeistä onnea ratkaistiin, mutta inhimillistä apua ei kukaan enää toivonut, ainoastaan ylen-luonnollisesta avusta odotettiin pelastusta. Yli koko maan, myös Englantilaisten valitsemassa osassa oli alkanut syntyä hengellisiä heräyksiä, ja itse Pariisissa pidettiin taivas-alla katumus-saarnoja. Sen ohessa ihmisten sielut riehuivat ennustuksista ja aaveista. Kansallis-henki ikäänkuin kokosi kaiken kimmonsa, näyttääkseen että vielä elon-voimaa oli jälillä.

Tämä kansallis-henki oli vihdoinkin löytänyt väli-kappaleensa. Eräässä maa-kylässä Champagnen maakunnassa, Ranskan valtakunnan äärimmäisellä rajalla, eli tätä nykyä 17 vuotias talonpoikainen tyttö, Johanna Darc, jota henget ja näyt jo aikoja olivat kehoitelleet lähtemään isänmaata pelastamaan. Vihdoin ei enää oma ujous eikä ominaisten rukoukset voineet estää häntä tottelemasta ääniänsä. Hän tiesi muka olevansa Jumalan valitsema neitsyt, Ranskan pelastaja, ja hän lähti. Maaliskuussa 1429 hän tapasi kuninkaan Chinon'issa, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän oli vapauttanut Orleans'in. Tämän perästä oli Englantilaisten onni Ranskassa kukistunut. Orleansin neitsyt (la Pucelle d'Orleans) oli luvannut karkoittaa muukalaiset pois koko Ranskanmaasta, ja häntä vastaan eivät taitavimmat sotapäälliköt mitään voineet. Sortuneen kansan luottamus oli uudesta herännyt, ja urhollisuus sen ohessa. Koko Ranska ajatteli samoin kuin sen pelastaja-neiti: "soturien tulee tapella ja Jumala antaa voiton".