Ollen maailman kansalainen voi ihminen vedota eräihin yhtäläisyyksiin maailman-kaikkeuden kanssa. Hänen päänsä on pallonmuotoinen samoin kun taivaan kappaleet, hänen kiireensä on kuin taivaan kupukansi. Jos oletamme kiekuran liikunnan perusvoimaksi, tapaamme ihmisessä sen pehmoset aaltoviivat. Ihmisen silmissä tuikkaa tähtien valo. Veren kulku sydämmeen ja sieltä pois muistuttaa vetovoimaa ja taivaankappalten liikkeitä. Ihmisen ajatus on samoinkuin maailmankaikkeus riippumaton ajasta ja paikasta. Ihmishenki on syvyyteensä ja liikevoimaansa nähden sukua äärettömälle maailman avaruudelle ja hakee vaistomaisesti jotain kiintonaista paikkaa lepoa löytääkseen. Näihin vertailuihin nähden tuntuu hiukan köyhältä, johtaa ihmisen elimistöä alemmista ja alimmista olemusmuodoista. Lähintä puuttuvaa rengasta ihmisestä apinaan, hännällistä ihmistä, ei valitettavasti ole löydetty, yhtä vähän kuin on löydetty tuota luultua alkulimaa, protoplasmaakaan.
Miksi ei tahdota tunnustaa ihmistä vapaaksi luoduksi olennoksi? Miksi tahdotaan sitoa hänen olemistaan alempain elimistöjen asteettaiseen kehitykseen? Eikö hänellä maallisessa ruumiissaan jo ole tarpeeksi tomua ja katoavaisuutta? Miksi vielä kytkeä hänen vapaa henkensä aineen kehityssarjaan? Olen nähnyt erään kirjan kansikuvan, jossa tahdotaan todistaa, että koiran ja ihmisen sikiöt ennen syntymistä ovat hiuskarvalleen toistensa näköiset. Miksi unohti tekijä liiallisessa ujoudessaan varoittamasta luontoa? Olisihan luonto voinut yhtäläisyyden eksyttämänä tunnustaa koiran herrakseen ja haltijakseen.
Oi sinua ihmeellinen ihmisolento, joka kukistat maan ja mittaat taivaat, kuinka ylpeilisitkään sinä voimistasi, jos et samalla olisi turvaton lapsi, joka kantaa aarteensa hauraassa saviastiassa, minkä tuulenpuuska voi maahan murskata! Ihminen on kuin kukkanen kedolla; kun tuuli sen yli puhaltaa, ei se enää ole siinä, eikä tunne enää paikkaansa. Mutta Herran armo kestää suvusta sukuun niille, jotka häntä pelkäävät.
16.3.1895.
VALO
Niin, minä rakastan sinua, taivaan puhdas valo, Jumalan ihanuuden loisto, joka valaiset maat ja rakennat sillan maailmain välille. Ei mitään säihkyviä jalokiviä, ei mitään vartiotulia, ei palatsien sähkötulia, ei sammuvia ilotulia, ei mitään näyttämön valaistuksia, ei revontulten kalpeaa loimua, ei edes salaman terävää säilää, joka lävistää ukonpilven, voi verrata sinun hyödylliseen valoosi. Ainoastaan talviyön korkea, aavisteleva tähtitaivas vetää vertoja rauhalliselle kauneudellesi. Rakastan kirkkaita värejäsi nähdessäni niitä sateenkaaren vivahduksissa, aamun ruskossa tai auringon laskiessa kullan kirkkaana meren helmaan. En tiedä mitään komeampaa kuin on musta pilviseinä idässä, laskeva, kirkas aurinko lännessä ja niiden välissä vihertelevä maisema, jonka yli vaakkuu mustaa pilveä vasten välkkyvä valkea kalalokki. Sameat värisekoituksesi, tuhkanharmaat pilvet ja untelot usvasi eivät ole minua varten. Aamuhämärä on minulle rakas, koska se odottaa aamua, mutta iltapuhde vaikuttaa minuun kuin surullinen hyvästin heitto. Rakkaampi on minulle pimeimmillään oleva yön varjo ja minä tiedän, ett'ei se voi enää mustemmaksi muuttua, vaan että sen helmasta on puhkeava syntymätön valo. Yö on luomakunnan äiti, samoinkuin jouluyö on Vapahtajan syntymähetki, mutta ainoastaan sentähden, että kaikki korkeampi elämä syntyy kuolemasta, kaikki pysyvä ilo syvästä surusta ja kaikki taivaallinen toivo toivottomasta nykyisyydestä, josta kaikki toivo näyttää kadonneen. Yön ja päivän vaihtelu tuottaa lepoa silmälle ja tyydyttää sydämmen häilyväisyyttä. Emme rakastaisi valoa, ell'emme pelkäisi pimeyttä. Napaseutujen naapurit ovat saaneet suuren lahjan, kun heille on annettu keskeytymätön pitkä päivä ja pitkä yö.
"Valossa välkkyen vuoron ja vuoron peittyen yöhön."
Vastakohtain voima on täällä herättänyt kiihkeän elämän halun, jota päiväntasaajan mailta puuttuu. Voima näkyy nukkuvan talviyössä, mutta sen tarmo on kevätauringon herättämänä kykenevä vuoria murtamaan. Ikävöiden tähystelee pohjoismaalainen tammikuussa ensimmäistä aamun valoa, hänen sydämmensä heltyy ensimmäisen tähden ilmestyessä loppupuolella heinäkuuta, sittenkun taivaan kauniit lyhdyt ovat olleet kolme kuukautta kadoksissa!
Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren. Kaikki aineelliset kappaleet: maa, vuori, ilma, vesi, metsä, kasvit, eläimet ja ihminen ovat alkujaan itsestään loistavia. Se on vaan meidän silmämme, joka voi tajuta niiden nyt heikontunutta valoa. Mutta se esiytyy välistä siellä, missä emme olisi sitä aavistaneetkaan, ilmassa, vedessä, lahossa puussa, eräiden eläinten fosfori-välkkeessä ja uudempien havaintojen mukaan myöskin ihmisen silmässä, sormenpäissä ja sydänalassa. Sähkövalo ei ole muuta kuin keskittynyttä, kaikissa kappaleissa piilevää valoa. Se on ollut voimakkaampaa kiertotähtien aikaisempina aikoina ja sitten vähentynyt. Tiede on nyt osoittanut oikeaksi, että Moos. 1: 3:n valo luotiin ennen kun auringon säteet tunkivat läpi sumujen sakeuden; alkuaikain jättiläismetsät kasvoivat sähkövalossa. Fysiikan unelma, että kaikki punnitsemattomat aineet: valo, lämpö, sähkö, magnetismi ovat ainoastaan eri ilmauksia samasta alkuvoimasta, alkaa yhä enemmän toteutua. Ja kun kaikesta tästä syntyy liikettä ja voimaa, on niinkuin olisi meidän täten suotu kurkistaa luomisen äärettömään koneistoon ja me näkisimme kellon yhden ainoan ponnistimen panevan liikkeelle lukemattomia vaihdepyöriä.
Optiikan nerokkaat keksinnöt — valoaaltojen heijastus, imeytyminen, yhdyntäsekoitukset, taittumiskulmat, valopaino, napautuminen, värispektrumit, kiinnitys valokuvauksessa — ovat kaikki tieteen kauneimpia tuloksia, ja kuinka paljon on kuitenkin vielä selittämätöntä! Kuinka nähdä, kuinka tuntea tuota eetteriä, joka väreilynsä kautta saattaa valo-aallot heilahtelemaan biljoonia kertoja sekunnissa? Eetterin olemassa olo on välttämätön olettaa, mutta missä on se todistettu? Jos maailman avaruus olisi, niinkuin oletetaan, täynnä eetteriä, niin pitäisi sen vastustuksellaan taivuttaa pyrstötähden häntää niiden elliptisillä radoilla. Tapahtuuko niin? Ei. Eetteriltä, jos sitä lie olemassa, puuttuu kaikki tiheys ja paino ja yhtäkaikki se muka väräjäisi ja värähdykset synnyttäisivät valoa? Mitä on sitten tämä valo? Onko se vaan toisen voiman ilmiö? Onko se syy vai seuraus, voima vai ominaisuus, yksinomaan aineellinen vai yksinomaan ihanteellinen vai niiden sekoitus? Emme tiedä. Ehkä on sen salaisuus paljastettu muille, uskotuimmille tähdille, joille valonsäde maailmasta on tuhansien vuosien perästä kertova, mitä täällä tätä nykyä tapahtuu. Teleskoopin kantomatkaa ei rajoita mikään muu kuin vaikeus valmistaa tarpeeksi suurta täydellisesti läpikuultavaa linssiä. Valokuvaus ratsastaa valonsäteen päällä valloittamaan maailman avaruutta, ja missä olisi raja, jos voitaisiin lisätä levyn tunteellisuutta lisääntyvän matkan mukaan?