17.4.1895.

KOULU

Harvoista aineista on keskusteltu niin paljon kuin nuoren ihmislapsen kasvatuksesta koulussa ja harva ansaitsee suurempaa huomiota. Koulu on kodin käytävä elämän itsenäiseen toimintaan ja koe yhdistää kodin ja elämän kokemukset. Pinttyneimmät pedagoogit ajattelevat koulua omaa tarkoitustaan varten olemassa olevaksi. Olkoon menneeksi, vaikka tavallisen ihmisjärjen onkin vaikea käsittää ja ajatella jotain muusta erillään seisovata, jolla on alku takanaan ja jatko jälessään.

Tunnustan nyt kuitenkin harhaoppisen kasvatusoppini. Muutamien tuhansien vuosien käytännön ja kahden tai kolmensadan vuoden periaatteellisen keskustelun jälkeen on koulu minun mielestäni niin vähän saavuttanut tarkoitustaan, että se on siitä kauvempana nyt kuin kaksi tuhatta vuotta sitten. Persialaiset asettivat perussäännöksi: totella ja puhua totta. Kreikkalaiset tahtoivat kasvattaa ihmisen ruumiin ja sielun sopusointuun. Syynä siihen, ett'eivät he täysin saavuttaneet tätä oikeata päämaalia, oli se, että he liiaksi rakastivat aistillisesti luonnonihanaa, jonka vuoksi hengen korkeampi maailma, huolimatta heidän suurista filosoofeistaan, jäi toiseen alempaan sijaan.

Kristinusko loi katseensa iankaikkiseen elämään ja piti maallista olemista vaan katoavana kehitysasteena. Aistillinen kauneus oli siitä vaan side ja kiusaus. Kun keskiaika pitkällisen raakuuden jälkeen perusti oppineen koulunsa, tuli henkinen tarkoitus pääasiaksi ja maallinen tarkoitus sai merkityksensä ainoastaan sikäli kuin se oli henkisyyden palveluksessa. Keskiajan skolastiikka asetti tärkeimmäksi ajatuksen kasvatuksen uskon kurin alla ja siitä seurasi, että myöhempinä aikoina koulun ensimmäiseksi ja lopulta ainoaksi opettajaksi ajatuksen tulkkina ja sanansaattajana tuli kirja. Tämän itsevaltiaan tieltä täytyi kaiken muun väistyä: ruumiin terveyden ja sielun perusvoiman, kaiken muun paitse ajatuksen itsensä, jota oli rikastutettava ankariin sääntöihin asetetuilla tiedoilla. Tunnen tämän koulun, olen itse läpikäynyt sen, jommoisena se vielä kuusikymmentä vuotta sitten yksin hallitsi patukkansa, teologiansa ja latinansa avulla mistään muusta välittämättä. Se koulu oli kuitenkin johdonmukaisesti rakennettu järjestelmä, se tiesi, mitä tahtoi, ja osoitti kykenevänsä kasvattamaan luonteita. Se oli raudankovan kirkon raudankova tytär, laki ilman evankeliumia; se oli 17:s vuosisata, ei 19,:s. En toivo sitä takaisin, mutta kirjoitan haudalleen: requiescas in pace.

Kun se kukistui v. 1844, tuli sen sijaan uusi koulu, joka kerralla tahtoi poistaa kaikki puutteet ja kokeilla kaikkien aikain kasvatusopillisten kokemusten kanssa. Nyt piti oppia kaikkea ja ehtiä kaikkea, vaikkakin vanhan kaavan mukaan. Alettiin opettaa voimistelua, laulua ja piirustusta, mutta kirja pysyi yhä pääasiana, ajatuksen kehittäminen pääsuuntana, muut sivuasioina. Kun nähtiin, ett'ei kaikkea ehditty opettaa ja että lapset rasittuivat, alettiin riidellä siitä, mikä on välttämätöntä ja vähemmän tärkeää, etupäässä latinasta. Pyyhittiin, paikattiin, jatkettiin, kokeiltiin eikä kuitenkaan koskaan valmistuttu, ei koskaan päästy rauhaan ja tasapainoon. Niin on nyt ollut viisikymmentä vuotta, ja miten koulu edistyneekin, pysyy se aina kokeilevana, niinkauvankun se pyrkii kasvattamaan tietoa sen sijaan, että kasvattaisi ihmistä.

Mitä on tieto, kirjatieto, järjen harjoitus? Suuri rikas maakunta hengen valtakunnassa, mutta ei läheskään koko tämä valtakunta, jota hallitsevat aivan toiset, tietoa paljon suuremmat voimat. Missä on tunne, joka niin usein kulkee omia teitään, tiedolta kysymättä? Missä on mielikuvitus, joka ei mistään tiedosta välitä? Missä tahdon voima, joka on valtakunnan laillinen hallitsija, kun tieto on vaan sen neuvonantaja? En näe näitä voimia oppineessa koulussamme, jonka kuitenkin pitäisi tuntea ne, ja jos ne sattumalta siellä esiintyvät, kiinnitetään niihin vaan varsin vähän huomiota. Millainen on terveyden hoito ruumiin arimpana kehityskautena? Kotilukuja jatkuu, rasitusta jatkuu, lääkäreiltä kysytään neuvoja voimistelusta, josta useinkin kolmas osa oppilaista saa olla poissa heikkouden ja haluttomuuden vuoksi. Leikit, juhlat, kesäkävelyt ovat satunnaisia. Ilmanvaihdosta ja aterioista on nyt pidetty parempaa huolta, mutta liikettä lyödään vielä laimin. Ja missä on nyt sitten lopuksi se tieto, jonka hankkiminen yhä on koulun tärkein tehtävä? Mitä saavat oppilaat kirjoistaan tietää luonnon elämästä, vapaasta elämästä? Tuntevatko he linnun ja hänen laulunsa? Osaavatko erottaa rukiin ohrasta, petäjän kuusesta, ketun koirasta? Mitä tietävät he mittausopista nuo kirjanoppineet, jotka eivät osaa vapaalla kädellä piirustaa ympyrää, tai edes vetää suoraa viivaa? Mitä tietävät he matematiikasta, jota eivät koskaan saa panna käytäntöön? Mitä tietävät he historiasta, joka on kangistunut nimiin ja vuosilukuihin, tai maantieteestä, joka on vaan piirretty kartalle? Ja mitä tietävät he noista heiltä niin paljon aikaa ja työtä kysyneistä vieraista kielistä, kun tahtovat tulla toimeen ulkomailla? Eikö se kaikki ole humbugi-tietoa, jonka tarkoitus on loistaa ja joka unohtuu, kun koulu on lopussa?

Mikä on ihminen? Näen hänet oppineessa koulussa ainoastaan vihreänä, kypsymätönnä raakilana, joka on pantu uuniin kypsymään. Näen hänet karkeampitekoisena, mutta luonnollisempana ja todellisempana kansakoulussa, näen hänet siellä usein kieroksi kasvaneena, mutta enempi käsin tehtynä. Parhaiten tunnen hänet "lastentarhoissa" [Fröbelin pikkukoulut], joissa hänen luonnollisia juuriaan hoidetaan ja kastellaan. Puhu pedagoogille ihmisestä ja hän on kertova kauniisti kaikista kasvatustavoista, mutta hänen oma kasvatustapansa, johon hän on pinttynyt ja jota hän on käyttänyt niin suurella menestyksellä, on kuitenkin lopulta ainoa oikea. Kuka uskaltaa epäillä hänen menestystään? Tahdotaanko moittia häntä kodin ja myöhemmin elämän vaikutuksista? Minä vastaan: eikö ole koulun asia poistaa menneisyyden pahoja vaikutuksia ja estää vastaisia? Jos koulu nyt kasvattaa rasittuneita, heikkohermoisia, verettömiä, mielikuvitusta vailla olevia, tahdottomia, epäkäytännöllisiä, todellisessa elämässä saamattomia oppilaita, onko se elämän syy? Tuloksissa on koulun tuomio.

En voi olla sitä lausumatta: koko oppineen koulun nykyinen perustus, tieto ja taas tieto ainoana tarpeellisena, on perin väärä. Todistuksena siitä on yhä jatkuva mielten kuohu, tyytymättömyys ja nuo alinomaiset muutokset koulun alalla, vaikka kaiken hyvän opetuksen tulee olla pysyväistä. Paikkaukset eivät mitään hyödytä, koko järjestelmä on alusta alkaen muutettava. Koko ihmisen tulee astua osansa tiedon sijaan, ja se tulee vasta silloin oikeaan arvoonsa hengen kehitysjaksossa. Se on suuri ja vaikeasti ratkaistava kysymys, mutta se on ratkaistava. Mistä päästä alkuun?

En tahdo sanoa, että ainoa mahdollinen tapa — vaikka onkin ainoa, minkä minä tunnen — ratkaista tätä kysymystä, on se katsantotapa, jota on koetettu toteuttaa Fröbelin lastentarhoissa. Ala niistä ja järjestä ne ensimmäiseksi renkaaksi siinä sarjassa, joka alkaa koulusta ja asteettain viepi yliopistoon. On olemassa pitkä kehitysjakso tässä nyt vielä vaan vasta-alkajille aiotussa, puoleksi leikkiin perustuvassa, puoleksi totisessa alussa. Alota istuttamalla lapseen käsitteet jumalanpelko, vapaus, totuus, järjestys, tottelevaisuus, työ, kieltäymys, rakkaus, elämänilo; hoida huolellisesti kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti, ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta, tahdon voimaa, sovita ne kaikki varmoihin itseperäisiin ja kouluijälle helposti tajuttaviin tapauksiin; kehitä ja koettele niitä sovittelemisen kautta; käy tunnetusta tuntemattomaan; kehoita huomioiden tekemiseen; järjestä edistys ja vaatimukset kyvyn ja taipumusten mukaan; elä rasita vähempi-lahjaisia eläkä kiihoita lahjakkaampien kunnianhimoa; laita, että työ tehdään mielellään eikä vastenmielisesti; saata oppilas ymmärtämään, että hän on osa luokasta, koulusta ja isänmaasta; opeta hänet rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähinnä häntä hänen luotuja tekojaan luontoa, ihmisiä, eläimiä, kasveja; opeta hänelle, mikä on pysyväisen suurta, todellista jaloa, nöyrää ja lämminsydämmistä, vaatimatonta ja hyvää, — ja joskaan tämä koulu ei kykene tasoittamaan kaikkia elämän epätasaisuuksia tai voittamaan kaikkia sen kiusauksia, on se kuitenkin ainakin minun nähdäkseni ratkaissut kahdennenkymmenennen sataluvun koulukysymyksen.