MÄÄRÄPERÄISYYS MAAILMAN HISTORIASSA
Kaikki tiede alkaa edellytyksellä ja päättyy tulokseen. Historia on rajoitettu, mutta sen ala, aika, jäsen aine, ihmiskunta, ovat rajoittamattomat. Sen takana on jotain, joka on ennen ollut, ja sen edessä on jotain, joka on tuleva.
Sinä tänpäiväinen, joka silmäilet eilistä, ajattele tähtikirkasta yötä, rannatonta valtamerta, laineilla keinuvaa laivaa. Kannella seisoo mies, tarkastellen tähtitaivasta. Yön, avaruuden ja meren yksinäisyys, korkeuksien säteilevä rauha, kaikki häntä virvoittaa, kokoo ja kehoittaa. Tämä mies etsii kiinnekohtaa, mutta missä on löydettävissä kiinnekohta aaltoilevassa meressä?
Hän kysyy: — ihmishenki kysyy aina. Hänestä on kuin seisoisi hän äärettömän, onton pallon sisässä. Hänen päänsä päällä taivaan kumottu malja, hänen allansa meren sitä vastaava peilikuva; kaikkialla tähtiä, kaikkialla ijäisyyttä. Pallo on täydellinen. Kaikki säteet keskipisteestä kulkevat sen kehään; kaikki säteet kehästä heijastuvat takaisin keskipisteeseen. Ja hän on keskipiste. Se on hän, joka vallitsee maailman kaikkeutta.
Tämän katselijan saama vaikutus on ihmisen ensimmäinen vaikutus tähtitaivaan alla, ja jumalaistaru on nimittänyt yön kaiken äidiksi. Siitä käsitys, että universumi kiertää maata. Siitä astroloogin uni tähtien vaikutuksesta. Siitä aina ja aina uudistuva käärmeen kehunta, että ihminen on Jumala. Ja kuitenkin ilmaisee tämä kuviteltu asema maailman keskipisteessä jotain paljon enempää kuin näköhäiriön. Hän, katselija, jonka silmä syttyi katsomaan maailmaa eilen ja sammuu huomenna, — tämä lyhytnäköinen kuolevainen, jonka täytyy turvautua voimakkaampaan kaukoputkeen saadakseen tietää jotain kiertotähtensä lähimmistä naapureista, — hän, tuo häviävässä pienuudessaan turvaton, tuntee solidaarisuutensa luomakunnan kanssa, aukeamattoman yhteytensä historian äärettömyyden kanssa takanaan ja historian äärettömyyden kanssa edessään.
Jokainen ajatteleva olento on pienoismaailma, joka kantaa itsessään maailman kaikkeuden.
Kykenemättä käsittämään palloa käsittää katsojan silmä selvästi sen kehän. Tuo kehä, jota on sanottu kauneimmaksi ja täydellisemmäksi kaikista mittausopillisista viivoista, miksi on se yhtä kova kuin se on kaunis? Miksi sulkee se tämän äärettömän pallon? Miksi rajoittaa se rajattoman, miksi kahlehtii se vapaan henkemme aistilliseen käsitykseen, joka, kuinka avara lieneekin, kuitenkin on liika ahdas äärettömyyttä varten. Jos kaikki luomakunnassa, ja sen kautta kaikki ihmiselämässä, on itsessään lopetettua kiertokulkua, niin ei ole olemassa mitään todellista äärettömyyttä, ei mitään edistystä maailmassa eikä mitään toivoa maailmalle. Personallisuus syntyy atoomien sattumasta, elää päivän, miettii kohtaloaan, kuihtuu ja kuolee. Kuolevainen, miksi kysyt; olethan tuomittu häviämään. Kahlehdittuna kohtalojen ja vaihteiden alati uudistuvaan kehään, laskee historia lannistuneena kynänsä merkitäkseen aikakirjan kuolleen vuosiluvun viereen: "ei mitään uutta auringon alla".
Usko, joka on ennustanut "kirkkaudesta kirkkauteen", väittää vastaan. Tiede, joka vaatii kehitystä, väittää vastaan. Ihmishenki, joka etsii äärettömyyttä, väittää sekin vastaan. Kaikki turhaan. Luonnon vaikutus pysyy: elämä on kehä: luoteen jälkeen vuoksi, vuoksen jälkeen luode. "Kaikki on niinkuin se on alusta alkaen ollut."
Avaa kehä!
Historia seisoo tärkeimmän kysymyksensä edessä. Liikkuuko ihmismaailma? Ja jos se liikkuu, jota tuskin voi epäillä, liikkuuko se kehässä, vai liikkuuko se eteenpäin?