Avaa kehä!
Voidaanko se todellakin avata tuo taipumattoman kehän lukittu portti, joka rajoittaa meidän olemuksemme? Jos se voidaan avata, silloin on historia vapautuva ja ihmiskunta murretuin kahlein virtaava äärettömyyteen.
Avaa kehä!
Hyvä. Mutta missä on sen avain?
Taas vastaa usko: annoinhan sinulle avaimen jo kauvan sitte. Avain on Kristus.
Tiede aina epäilevä, ei tyydy tähän vastaukseen. Väsymättömästi tutkii tiede yhä maailman avaruutta, kunnes se viimein löytää avaimen, joka avaa lukitun portin — ruuviavaimen! Sama luonto, joka on sitonut olemuksen kehällä, päästää sen kierteellä. Se pallo, josta me kysymme ja josta me otamme mittakaavamme, se aurinko, joka meitä valaisee, ne lukemattomat, mahtavat pallot, jotka säteilevät yöllisellä taivaalla, kaikki ne maailmat liikkuvat eteenpäin ei kehissä, vaan kierteissä.
Ei koskaan ole luonto selvemmin vastannut ihmisen kysymykseen. Tämä vastaus koskee kaikkeen, avaa kehän sitä hävittämättä ja selittää meille liikunnan arvoituksen. Mutta liikunta on elämää: kierre käy elämäämme käsiksi. Kehä ei ole ijäisyys, niinkuin on kuviteltu, luonnon vaikutuksen perusteella. Tuo "käärme, joka puree purstoaan" on sitä, mikä on äärellistä, itsekästä, itsessänsä kiertelevää, siis luonnon elämää niinkuin vuodenaikain vaihtelu, eikä henkielämää, joka edellyttää edistymistä. Tämä korkeampi ja täydellisempi elämä, tämä äärettömyys, jolla on päämäärä ja keskipiste samalla haavaa itsessään ja ulkopuolella itseään, on rikkonut kehän ja muuttanut sen liikunnan kierteeksi. Mutta jos aurinkokunnat pyörivät kierteissä eteenpäin, ei mikään aistillisesti tajuttava olemus, ei edes valekuollut kivikään, voi päästä tästä liikunnan muodosta vapaaksi. Ihmiselämän näennäinen kiertokulku, kansain ilmeneminen ja katoaminen, suvun kehitys, kohtalot ja vaiheet, sanalla sanoen kaikki se aine ja elämä, jota historia on kutsuttu kirjoittamaan muistiin, kaikki se pyörii alinomaisessa liikunnassa eteenpäin, kierteisessä liikunnassa.
Eteenpäin kulkeva liikunta edellyttää päämaalia, ja tämä taas maailman ohjelmaa, maailman hallintoa. Täytyy todella olla kova otsa voidakseen näin selvä johtopäätös silmäinsä edessä kieltää Jumalaa. Mutta oleta, erään tunnetun koulun mukaan, että tämä Jumala on itse aine — eli ihminen, jos se kaikuu kauniimmalta meidän turhamaisuudellemme. Välttääksemme uskonkaavaa kutsukaamme maailman hallintoa määräperäiseksi, jättäen kunkin ajateltavaksi, jos hän voi, miten järkevä on maailman suunnitelma, jonka ovat luoneet ja järjestäneet ja jota johtavat se tai ne, jotka itse ovat olleet luotavat, järjestettävät ja johdettavat.
Määräperäinen — alusta alkaen suunniteltu, varmaan tarkoitukseen valmistettu ja kaikissa yksityiskohdissa loppuun saatettu maailmanjärjestys — se on historian ajatus. Ilman sitä on kaikki mieletöntä sattumaa tai toivotonta kiertokulkua. Sen kautta saa näennäisesti satunnainenkin merkityksensä. Se, mitä me ihmiset sanomme sattumaksi, on vaan meidän oma kykenemättömyytemme käsittää ilmiöitä niiden johdonmukaisessa yhteydessä.
Maailman kellolla on tuntiviisari, historia, ja minuuttiviisari, tilastotiede. Molemmat käsittelevät ne paljouksia, tasoittavat pieniä eriä ja pitävät kirjaa loppusummista rajoitettuja ajanjaksoja varten. Mutta se, mikä meitä tilastotieteessä täyttää kauhulla, on, että me näemme tämän peloitta van kirjanpitäjän alistavan yksinpä ihmisen vapaan tahdonkin luonnonlakien pakon alle. Niistä ei ole mitään muuta pelastusta kuin tuo salaperäinen määräperäisyys, joka, yhtä ankarasti kuin tilastotiede, mutta paljoa hellemmin, painaa sinetin suuren ajattelijan periaatteen alle: "todellinen on järkevää". Se on uskon kannalta: "Herran tiet eivät ole meidän tiemme ja hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme."