Kun Syyne tuli kotiin karjoineen, oli Priska muori jo kellarin avain kädessä rusthollarin veräjällä. Hän oli sanonut rusthollarin emännälle: ”Tyttö on antanut suden viedä kaksi vasikkaa, ne meidän täytyy maksaa, mutta siitä saakin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä kellarissa.” Rusthollarin emäntä tarkasti ja luki karjan ja sanoi: ”ovathan ne kaikki täällä. Mutta katsokaas, kuinka ne ovat lihavia, aivan kiiltäviä, onpa se vähän erinomaista näin huonolla ja aikaisella kevätlaitumella. Näin hyvää karjatyttöä ei meillä ole milloinkaan ollut.”

”Mutta Veeru on sitten valehdellut minulle!” huudahti Priska. Veeru sattui juuri tulemaan toivottaakseen siskolleen onnea kellarireissuun. Kelpasipa katsella, miten Veeru sai luudan varresta niin runsaasti, että Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.

”Älkää lyökö häntä, äiti! Kun Veeru kävi luonani mäellä olivat vasikat poissa, mutta ne tulivat takaisin.”

Koko kylä ihmetteli, miten rusthollarin lehmät oli niin lihoneet, mutta enemmän vielä ihmeteltiin, kun seuraavana aamuna räätälin pihassa seisoi kaunis satuloittu hevonen. Kenenkähän tuo oiva varsa lienee. Onkohan herrastalon patruunan?

”Se on sinun hevosesi, isä”, sanoi Syyne, joka ei enää voinut salata iloaan. ”Nyt saat ratsastaa joka päivä.”

”Pitääkö minun ratsastaa? Kylläpä se olisi kaunista!” nauroi räätäli.

”Noh, koeta!” sanoi Syyne, räätäli suostui ja kapusi hevosen selkään, mutta putosi sieltä, kuin paikattu tumppi.

”Ai, ai!” huusi hän, ”mutta ehkä onnistuu paremmin, kun olen hieman ehtinyt harjaantua.”

”Minä olen saanut kuvakirjan!” huusi Kukko.

”Ja minä uuden lakin!” kirkui Veeru.