”Jaa-a”, sanoi Veeru. ”Minä tulen mukaan!”
Toisena aamuna menivät Marssu ja Veeru paimentamaan rusthollarin karjaa. He olivat varustaneet itsensä lämpimillä vaatteilla ja hyvillä eväillä. Lehmät ajettiin piiskan lyönnillä niitylle, joka jälleen oli kellastunut ja kuihtunut. Kun karja oli aituussa, istuivat paimenet Syynen hävinneelle talolle syömään suurusta. Kanto seisoi vielä paikallaan harmaana, vanhana ja hiljaisena. Lapset katselivat sitä uteliaina. Oliko todellakin mahdollista, että tuollainen kurja puutönkkö antoi, mitä vain siltä pyysi? He tahtoivat koettaa.
”Kanto rukka”, sanoi Marssu, ”lähetä minulle helminauha!”
”Lähetä minulle pyssy!” komensi Veeru.
”Minä tahdon olla korein kirkossa”, lisäsi Marssu.
”Minä tahdon ampua kaikki leivot ja oravat täältä metsästä”, selitti Veeru.
Kanto seisoi vaieten, niinkuin ennen, mutta jos Syyne olisi ollut saapuvilla, olisi hän huomannut, miten parta liikkui, ikäänkuin olisi häntä hieman naurattanut. Eihän se voinut puhua sellaisille, jotka eivät ymmärtäneet sitä.
Nytkös Veeru suuttui. ”Jaha, etkö sinä tottele? Minäpäs opetan tottelemaan, sinä vanha kuivanut variksen pelätin”, – ja nyt antoi Veeru kannolle sellaisen läimäyksen piiskastaan, että kanto vieri nurin.
”Voi, mitä olet tehnyt?” valitti Marssu. ”Nyt se meihin suuttuu, eikä anna meille ollenkaan lahjoja.” Hän nosti kannon jälleen pystyyn ja siveli voita sen suuhun lohduttaakseen sen vihaa.
”No, kanto”, sanoi Veeru uhitellen, ”annatkos minulle pyssyn, muuten sytytän sinut tuleen. Minulla on tulitikkuja taskussani.”