”Sen sinä jätät tekemättä!” huusi Marssu.
”Mitä vielä”, nauroi Veeru, ottaen esiin laatikon. ”Saanko pyssyn, vai enkö saa?”
Kanto oli vaiti. Marssu tahtoi temmata Veerulta tikut pois, mutta sai sellaisen tuuppauksen, että vieri alas mäkeä.
”Vai niin, minä en siis saakkaan pyssyä!” huusi Veeru, ”kyllä minä sinun opetan!”
Nyt pisti hän palavan tikun kannon parran alle. Parta oli kuiva kuin ruuti ja tulen arka, se alkoi rätistä ja pian oli koko kanto ilmitulessa. Tuuli oli heti saapuvilla, tietäähän sen, kukapa ei tunne kevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja kuivaellut metsiä. Nytkös se työtä sai, pullisti keuhkojaan ja hohkui vireästi liekkiin. Liekit luikuivat nopeasti kannosta sammaliin, sammalista kanerviin, kanervista katajiin, niistä kuusiin j. n. e. pitkin metsää mäntyihin ja koivuihin, hui! tulipa siitä aika loimuvalkea. Pianpa oli metsä tulen ja savun vallassa. Tuuli tanssi polkkaa liekkien kanssa ja heitti ne aidan yli niitylle, jossa ne tarttuivat kuiviin lehtiin. Härkä, lehmät ja vasikat pakenivat mölisten, hännät suorina, mutta sudet olivat huomanneet ne, ja kun ei tuo peloittava kanto enään ollut nähtävissä, niin voi kyllä ymmärtää, etteivät sudet jättäneet niin hyvää tilaisuutta käyttämättä. Lehmät ja vasikkaraukat, en raski kertoakaan, miten heidän kävi!
Marssu tuli juosten kotiin kertomaan onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien hänen jäljessään, se oli ainoa nelijalkainen, jonka oli onnistunut pelastua. Koko kylä lähti liikkeelle, kaikki väki riensi sammuttamaan metsänpaloa. Mitäs he voivat auttaa? Koko metsä oli hiilenä ja niitty tuhkana.
Veerusta löydettiin toinen saapas. Kanto oli kaatunut hänen päälleen ja sytyttänyt hänen vaatteensa. Ei saa koskaan ärsyttää luonnon voimia.
Räätäli sai kiittää onneaan, että rusthollari tyytyi hänen uuteen hevoseensa, korvaukseksi lehmistään ja vasikoistaan.
Mutta ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvääkin olisi. Priskasta tuli siitä päivästä aivan kuin toinen ihminen. Hän ei voinut unhottaa, että oli lähettänyt lapset tuohon onnettomuuteen muka hakemaan hänelle murua hurstikangasta. Marssustakin tuli nyt kiltti tyttö. Hänestä ja Kukosta ja Syynestä tuli pian hyvät ystävykset.
Seuraavana keväänä menivät he kolmen kesken tuolle metsäiselle mäelle, missä onnettomuus oli tapahtunut Veerulle ja lehmille. Metsästä oli vaan jäljellä muutamia hiiltyneitä kantoja, jotka olivat enemmän nokikolarin, kuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli ilmestynyt muutamia vihreitä korsia tuhan sekaan. Lempeä, voimakas kevät, joka herättää uutta eloa luonnon haudoista, oli jo alkanut poistaa hävityksen jälkiä tästä autiosta seudusta.