Lapset etsivät turhaan jotain jäännöstä kummallisesta kannosta, joka kerran oli Syynen talon isäntänä.
”Syyne”, sanoi Marssu, ”minä luulen, ettei se ollutkaan mikään oikea kanto; se oli itse metsänkuningas. Sanotaanhan metsänkuninkaan ilmestyvän valepuvussa lapsille ja metsästäjille.”
”Niin sanoo satu”, vastasi Syyne, ”mutta minä kuulin kannon itse sanovan, että hän oli kanto, kuin muutkin kannot, kuinka se muutoin olisi voinut puhua. Niin kauan kun se oli olemassa, eli siinä elävä henki, joka on kasveissa ja eläimissä. Marssu, olkaamme hyviä kaikkia kasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan pahoittako sitä elävää henkeä, joka niissä on!”
JÄÄTEHINEN.
Jättiläissatu.
Kaukana Pohjolassa oli muinen maa, jota sanottiin Jättiläistenmaaksi, ja siellä asui jättiläisiä, joita nimitettiin jäätehisiksi. Ukko ylijumala kävi sotaa jäätehisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi kaltaisella kurikallaan. Mutta yksi jäätehinen jäi henkiin. Se oli piiloittautunut jäävuoreen Nordkapin luona, ja siellä se asuskeli vielä viime vuonnakin. Kukaan ei tietänyt kuinka vanha, hän oli, kenties kolmen neljäntuhannen vuoden vanha, sillä hänen ikäänsä ei ollut kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli, pitkä ja tyhmä, pituutta yksi kilomeetri ja tyhmyyttä kuusi kilomeetriä, sanoi kansa. Se nyt sentään lienee ollut panettelua, hyvä kun uskomme puoletkin.
Jäätehinen oli vielä kelpo voimissa, vaikka olikin niin vanha. Hän oli jäähän kiinnijäätynyt ja sieti kyllä kylmää, mutta suojilla ilmoilla pelkäsi hän sulavansa. Ukko oli aika unikeko, nukkuen enimmän aikansa jäävuoressa; mutta joka sadas vuosi havahtui hän tarkastelemaan maailman menoa. Ja se virkisti häntä niin, että hän arveli voivansa elää vielä jonkun tuhannen vuotta.
Jäätehisillä oli palveluksessaan pieniä, viekkaita peikkoja, joita nimitettiin mustiksi-peikoiksi. Ne voivat nähdä läpi vuoren ja tiesivät kaikki asiat, paitsi miten päivänpaistetta tehdään. Ja paljon niitä oli: kun huusi metsässä, niin aina sai vastauksen. Mutta nyt oli mustatpeikotkin hävinneet jäätehisten kanssa, niin että elossa oli ainoastaan yksi jäätehinen ja yksi peikko. Ja Nordkapin jäätehinen oli asettanut peikkonsa jäävuoren rinteelle vartioimaan, sillä aikaa kun hän itse nukkui.
Tänä vuonna heräsi jäätehinen vähää ennen joulua, potkasi jäävuoreen aukon ja oikoi kankeita koipiaan. – Miten aika kuluu? kysäsi hän tähysvartialtaan mustalta-peikolta, joka oli vakoojana vuoren rinteellä.