”Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on kelvollinen; mitä me varpusista huolimme”, tuumaili ukko.
Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona nälkäisinä pyryilmassa.
Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus; sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.
”Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi”, huokaili torpparin vaimo.
”Etkö tiedä, että armelias on rikas?” sanoi hurskas vanha torppari, hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.
”Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!” sanoi vaimo.
”Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot”, tuumaili torppari. ”Sitä paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin.”
”Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!” arveli vaimo.
”Minä annan Tanelille hyvän sauvan”, sanoi ukko. ”Kyllä hän pitää puolensa.”
Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.