Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.
— Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?
Vain arvoton kahlitun on elo tää,
Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.
Lisäs sanani naurua katsojain.
Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,
Ja johtaja nosti jo ruoskaa… Ui!
Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.
Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,
Jalopeurani nyt oli taas kuningas.
Tyrannin löi se ja raukenevin
Mua katsehin silmäs ja kuolikin.
4. Meren syvyydessä.
(Aallotar.)
Valas purskuva mun oli ratsunani.
Syvimpään merehen menin ratsastain.
Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;
Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.
Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.
Väritön muta paksu ja muodoton.
Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,
Meren viemiä uhreja ahmustaa.
Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!
Meri määrätön rintaa painoi vaan.
Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;
Minä kummastuin otin sen sylinhin.
Näkymättömät peikot nielläksehen
Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,
Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,
Valon näin sekä ilmaa henkäilin.
Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,
Mitä armahin tyttö… Sen henkivän näin,
Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;
Pudonneen sen laivasta arvasin.