TOMU.

Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.

Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen, että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi, niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa. Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.

Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa. "Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään silmällä kaikkia öillä liikkujoita.

Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui. Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.

Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja ilmaiseksi."

Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan! Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut, sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.

Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa tarkoittanut.

Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua, sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan; Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.

Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina, päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.