Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti. Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta. Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa väärän epäilyksen uhrina.
Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä, että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa. Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista! Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta. Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään merkkiä hänen terävistä hampaistaan.
Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä, milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä. Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte, kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa myyräin vehkeiltä.
Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla. Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli. Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.
Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä, tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta. "Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti odottamaan.
Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne" (hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta sokuripalaa. "Tuo on minun palani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin" hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.
Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?" Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi. Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.
Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta; sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan, väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta, eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä apua.
Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!" Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon, Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta. Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.
Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se, jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.