Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta, että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta, sanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä suvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän tahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen makunsa.
Hän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa Onttotornissa, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa. Siellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella mukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti suosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja kiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja, katkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta raudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä höyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä, pohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua, jota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu kaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä vesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo satoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita, niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein kodikkaalta.
Ja hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän vain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista tontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri erittäin hyvää. "Maailma on nyt enää vain rötyä", oli hänellä tapana sanoa. "Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja paikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan lattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes puurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni tonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!" Kahta vanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin: tuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä. Tuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka kahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona. Heidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista, linnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki turkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla ei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat pujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten kulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän läpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan tonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista vuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia. Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä edelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä hänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut Mattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos. Mutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin edessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä istuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin juuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja tuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli matkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun ansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka myöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: "mitä sinulla on täällä tekemistä?" "Minä etsin musketinluoteja", vastasi Matti vavisten. Tonttu nauroi. "Otahan kiinni minun saappaani varresta", sanoi hän, "niin minä autan sinut ulos!" Matti ei nähnyt mitään, mutta ojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi kulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu: "mene ulos luukusta!" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi pimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin oli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä juhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen. "Katsos tuota!" sanoi piispa: "mitä sinulla on tekemistä kirkon viinikellarissa?" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi olla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän oli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa juhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi käpälämäkeen min enimmän kerkisi.
Tästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon ystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui näkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki; mutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua huvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin tässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla että työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea, niin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen vuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa kunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän eron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia vanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja holveista.
Tontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi, kuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen oli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle vahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin päivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä oli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten mielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan ruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja sadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän usein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat he rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, eivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia muureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se seisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.
Tuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään, kesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat kalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret mätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit näyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei kohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu alinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus Kivinen.
Tontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä päivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui näkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas pitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti hymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen. Hämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä hänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.
"Pelkäätkö minua?" kysyi tonttu.
"Enhän toki", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti.
"Ketä minulla on kunnia…?"
Tonttu nauroi leikillisellä tavallaan. "Vai niin, vai et sinä tunne minua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle sanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle kuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se on? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan äärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta? Kuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin virkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun maatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa? Minä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme nyt ystävät!"