Vahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli edessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta oleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta valittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui vaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä linnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.
Kylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla hän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin eilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella heistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan päälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore Bielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin, herttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan, Ebba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa, Kaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa Aadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti vastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta kuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä istunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa ja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla, millaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa Aadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu kertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen ja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran poissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja. Mutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde Turusta mihinkään.
Vahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut mieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä professoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen, ja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.
"Etkö tule alas minun asuntooni?" kysyi tonttu-ukko.
"Kyllä mielelläni", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti. Mutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen käynyt siellä.
He laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä. Ehdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata jalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli perin kostea ja ummehtunut.
"No, eikö täällä ole mukava asua?" kysyi tonttu.
"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan", vastasi vahtimestari kohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille, niin että ratisi vain jalkain alla.
"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte auringonpaistetta ja taivaan ilmaa", nauroi tonttu. "Mutta kas, minullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää ilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat nähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta minun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut vieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä niitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani."
Silloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi kivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka paistoivat kuin tuliset hiilet. "Mitäs arvelet minun valostani?" kysyi tonttu.