Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.
Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu. Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."
"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.
"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."
"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.
Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.
Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet. Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"
"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta", sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.
"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.
Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta: "Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös. "Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle, toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat, ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista lähimmäisestään tässä maailmassa.