Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"
"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."
"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."
"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme kuule."
He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä kaikkiansa karttui.
"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"
"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."
Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille, kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.
Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.
"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48 paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet myödä kaupunkiin."